Mukavuuteen menehtyminen

Pythonkäärme olohuoneessamme

Me nykyihmiset asumme sisätiloissa. Jossain sisimmässämme edelleen asuva luolaihmisversiokin taitaa jo uskoa meidän olevan turvassa esimerkiksi sapelihammastiikereiltä. Samalla päästämme usein huomaamatta ja hitaasti lipuvan pythonkäärmeen kietoutumaan kaulallemme.

Mistä on mukavuusalue tehty?

Sen rakennusaineita ovat muunmuassa kokemuksemme, mieltymyksemme, inhokkimme, uskomuksemme, ne mallit ja tavoitteet, joita olemme elämämme aikana luoneet ja rakentaneet. Unelmamme ovat kuin ikkunoita mukavuusalueemme seinällä. Voimme katsella tuon ikkunan läpi maisemia, nähdä ulkona jotain mukavaa ja kiehtovaa. Ja kuitenkin olemme turvassa ikkunan takana, mukavuusalueemme suojissa. Ja kyllähän tuota näkyä kelpaa katsella. Samalla voimme selitellä itsellemme, että jonain päivänä me kyllä varmasti teemme sen.

Samaan aikaan toistamme samoja asioita päivästä toiseen tuon mukavuusalueemme sisäpuolella. Samat soittolistat. Samat jutut. Samat poliittiset epäkohdat, samat uskomukset, samatruokalistat ja tutut ostokset. Se on tuttua ja turvallista. Ehkä jopa kodikasta. Täytä veroilmoitus, maksa asumiskulut ja laskut -siinä se on. Lisää rutiineita, lisää tapoja. Turvallista ja ”mukavaa”.

Pidän sanoilla leikittelystä ja näkökulmien vaihtamisesta. Siksi“mitä se itse asiassa tarkoittaa” on yksi suosikkikysymyksistäni, myös tässä yhteydessä. Joten kysäisenpä nyt sinulta: millainen mukavuusalueesi on ja miten toimit sen kanssa? Pysytteletkö mielummin tiiviisti sen sisäpuolella, vai käytkö toistuvasti tutkimassa sen rajoja, harppaatko ehkä rajan yli tuon tuosta tai toisinaan?

Olen viime aikoina ollut osallisena monissa keskusteluissa, jotka ovat osoittaneet, että jos tarkastelemme sitä niinkutsuttua mukavuusaluettamme tarkemmin -jos vain tohdimme- huomaamme, että se saattaakin olla itse asiassa mukavuusalueen vastakohta.

Onhan sen sisäpuolella näennäisesti turvallista. Ja samalla olemme pitkästyneitä, ehkä masentuneitakin. On siis aika etsiä viihdettä ja hupia. Kyllähän me toki ansaitsemme olla onnellisia! Ja juuri siksi on olemassa kasapäin erilaisia palveluita ja hyödykkeitä, joiden väitetään tekevän meidät onnellisiksi. Eikä yhdenkään niistä vaikutus kanna lyhyttä huumaa pidemmälle.

Sshhhh, kuuntele! Kuuletko pythonin jo sihisevän?

On siis aika ostaa isompi tv, vaihtaa parempaan suoratoistopalveluun, ostaa uusia vaatteita, vaihtaa auto tai ehkä löytää rakastaja. Tai lähteä jollekin ennenkuulumattoman päheälle lomalle.

Ohhoh, nyt kuulen jo sihinän hyvin selvästi.

Mikä tahansa muutos kelpaa, kunhan se vain on ulkoinen. Minkä värinen sinun pythonisi muuten on? Syvä suklaanruskea, päivettyneen rusehtava vai oliivinvihreä? Ehkä poltetttu oranssi? Eikö se sulaudukin mukavasti maton väriin! Luulen, että itselläni on tainnut löytyä nurkista jokaista väriä, useampikin kappale.

Tämä mukavuusalue tuo usein mukanaan velkaa, liikakiloja, terveysongelmia, riippuvuuksia, ihmissuhdesolmuja, tylsistyneisyyttä, tyhjyyttä, pitkän listan erilaisia tilauksia ja lisää stresssiä, sitä epämääräistä onttouden tunnetta, joka meitä hiljaisina hetkinä nakertaa. Tämän kokonaisuuden kuorruttavat täyttymättömät haaveet.

Ja tätä me siis kutsumme mukavuusalueeksi! Eikö ole hassua. Olemme valmiita tekemään melkein mitä tahansa voidaksemme välttyä ajattelutapojemme ja uskomustemme lähemmältä tarkastelulta ja uudelleenarvioinnilta. Saati sitten, että ravistelisimme niitä kunnolla.

Mikä tässä on se paras osa? Jos joku tomppeli uskaltautuu kyseenalaistamaan linnakeemme mielekkyyttä, meillä on tuhti varmuusvarasto ammuksia, joilla voimme tuota tomppelia pommittaa. Ne samaiset munat, joita tuo oma pythonimme on muninut, ja pitänyt lämpöisinä.

*Joo, täytyy harkita jos yrittäisi jossain vaiheessa

*Minäpä yritän

*Olen jo liian ...(valitse haluamasi vaihtoehto)

*Kuulostaa kivalta (tähän ammukseen sopii hyvin kyyninen ilme)

*Pistetään korvan taa

*Enhän minä nyt pysty siihen

*Helppohan se sinun on sanoa, kun olet niin... (valiste haluamasi vaihtoehto)

*Mitähän siitäkin muka tulisi

Voit jatkaa listaa omien mieltymystesi mukaan, sillä python munii kerralla 20-30 munaa. Siitä saamme paljon ammuksia -niiden turvin voimme pysyä prikulleen siinä, missä olemme.

Olen tainnut jo ottaa sen tomppelin roolin, joten voin yhtä hyvin viedä suoritukseni loppuun asti ja kysyä; mitä onnellisuus tarkoittaa sinulle? Miten määrittelet sen? Mistä tiedät olevasi onnellinen?

No, minä voin aloittaa.

Koen onnellisuutta voidessani oppia jotain uutta, vaikka pientäkin, joka päivä. Löytää pieniä ilonaiheita. Ainakin yhden täyttymyksellisen hetken päivääni.

Kun pystyn olemaan yhteydessä toisiin tyydyttävällä tavalla, eli kuunnella aidosti ja tulla kuulluksi. Ei se yksimielisyyttä edellytä. Tehdä jotain pieniä hyviä tekoja.

Yllättää jonkun, olkoon se vaikka vain hymy kiukkuiselle ohikulkijalle. Antaa euro tai pari hyväntekeväisyyteen, sen sijaan että käyttäisin sen johonkin, joka katoaa minuuteissa.

Tehdä jokin pyyteetön teko. Nauraa. Ihastua yksityiskohdista. Nähdä jotain kaunista. Tuntea rakkautta. Ottaa päiväunet. Ja kyllä itkeminenkin joskus kuuluu mielestäni onnellisuuteen.

Tämän kaiken keskellä terveyteni ei ole sellainen kuin haluaisin sen olevan. Olen elänyt jo vuosia taloudellisen katastrofin keskellä. Elämä on jatkuvasti täynnä erilaisia epävarmuustekijöitä. Pääse yhdestä eroon, kaksi tulee tilalle sellaisella vauhdilla, että ovenkarmit natisevat.

Entäpä sitten. Elämä on sellaista. Parasta tässä on, ettei minkään yllälueteltujen asioien tarvitse olla isoja, kimaltelevia ja näyttäviä. Omalla kohdallani tunnen, että pienistä paloista rakentuu vakaampi ja kestävämpi alusta kuin hetkellisestä hohteesta. Kukapa meistä syödä kaikki elämänsä päivälliset yhdellä kertaa?

Kun saan itse valita, mistä onnellisuuden tunteeni rakennan, olen ajurin penkillä. Ja se on mielestäni hyvä ratkaisu, sillä voin kontrolloida vain omia tekojani, ajatuksiani ja reaktioitani. En kenenkään muun.

Ja hei, älähän mene ihan vielä. Halusin kertoa, että oma pythonkokoelmani olisi aiemmin varmasti täyttänyt keskikokoisen asunnon. Pythonini myös lisääntyivät ahkerasti, ja löydän niitä edelleen piileksimästä nurkista. Muniakin löytyy sieltä sun täältä.

Kun elämän haasteita käsittelee leikin avulla, niistä tulee helpompia kohdata. Olen itse asiassa kehittänyt tästä itselleni viihdettä, jota kutsun pythoninmunajahdiksi. Kun saan itseni kiinni itse teosta, ajattelen ”Oooho, onpas siinä iso ja komea pythoninmuna. Onpa hienoa, että löysin sen!” Näin oman mukavuusalueen rajamaaston tutkiminen on paljon hauskempaa, eikä itseään tule otettua liian vakavasti. Ainakaan ihan joka kerralla :)

Tämä juttu julkaistiin Mediumissa Activated Thinker-sivulla 16.5.2026 nimellä Death By Comfort. Juttu on alunperin kirjoitettu englanniksi.

Aloitin aktiivisen kirjoittamisen elokuussa 2025 Medium-alustalla nimellä @CuriousMind. Mediumissa suurin osa jutuistani on maksumuurin takana, maksuttomat englanninkieliset tarinat löydät Substackista.

Tämä tarina on julkaistu alkuperäisine valokuvineen Mediumissa Bloody Sweet Writers-julkaisussa 1.2.2026 nimellä Pigeons #5. Löydät saman tarinan kuvineen myös Substackista nimellä The Sixth Child. Kyseinen sarja, Pigeons, koostuu fiktiivisistä tarinoista, jotka pohjautuvat todellisiin ihmisiin tai paikkoihin, unohtamatta tietenkään kyyhkyjä. Ne näet tietävät naapuruston elämästä enemmän kuin ahkerinkaan kerrostalokyttääjä.

Kuudes lapsi

Räystäiden hiljaiset todistajat

Pieni rajaseudun kylä, heinäkuu 1957

Kyyhkyt kuuntelevat tarkkaavaisina. Kovaäänisen vaikerruksen kaiku väreilee vieläkin ilmassa. Nainen, edelleen hengästyneenä, pitelee vastasyntynyttä vauvaansa.

Perheen kuudes lapsi on juuri syntynyt. Se on poika.

Talon katonharjalta käsin nuo kyyhkyt katselevat tarkkaavaisesti rivakoin askelin pihan poikki harppovaa kätilöä. Hän avaa pajan oven. Raudan, ahjossa loimottavan tulen, tuhkan ja metallin haju täyttää hetkessä hänen sieraimensä, ja tuota tuoksujen kimaraa höystää vielä sepän suupielestä roikkuvan sätkän käry. Seppä kurtistaa kulmiaan; hän ei pidä keskeytyksistä.

Hän nostaa katseensa alasimesta.
– Et koputtanut, hän murahtaa.
Kätilö hymyilee piittamatta saamastaan vastaanotosta.
– Teille syntyi juuri poika, kätilö sanoo hymyillen.
Sepän suu kääntyy virneeseen. Hänellä on jo ennestään yksi tytär. Toinen kuoli vain seitsemän kuukauden ikäisenä. Pojat jäävät varmemmin asumaan kotikylälle, auttamaan pientilan ja pajan töissä sekä huoltohommissa, ehkä jopa huolehtivat vanhemmistaan heidän ikääntyessään. Tytöt menevät naimisiin ja muuttavat pois. Heidän miehensä elättävät kyllä heidät, eivät heidän vanhempiaan. Pojat ovat siksi miltei kuin vakuutus.

Näine mietteineen seppä nostaa uudestaan katseensa alasimesta. Nyt katse on kirkkaampi. Toinen hänen silmistään on vihreä, toinen ruskea. Jos kätilö ei sitä entuudestaan tietäisi, ei hän sitä pajan hämärässä edes huomaisi.
– Menen laittamaan saunan pataan tulet, seppä tokaisee. – Ovat varmasti molemmat lämpimän kylvyn tarpeessa.

Pajan räystäillä viihtyvät kyyhkyt tuntevat hyvin tuon rykäisyn, jolla seppä aina ulos astuessaan selvittelee kurkkuaan. Hän astuu pajan hämärästä päivänvaloon ja sylkäisee rykäisynsä tuotokset pajan ovenpielessä rehottavaan nokkospusikkoon. Hän kävelee pihan perälle ja avaa pienen saunamökin oven. Kaksi kyyhkyä istuu räystäällä oven yllä. Yleensä seppä hätistää ne pois harjalla, juuri nyt ne eivät häntä haittaa. Istukoot siinä, hölmöt linnut. Taas tuli poika perheeseen, hän miettii ylpeydentunteen saadessa hänen selkänsä miltei värisemään. Hymy hakeutuu noen ja savun sävyttämille kasvoille.

Pian savu kiemurtaa ulos saunamökin katolla olevasta pienestä savupiipusta. Hän on täyttänyt padan vedellä jo kätilön saavuttua. Kymmenen sinkkiämpärillistä vettä, jotka hän nosti vinssillä tuvan vieressä olevasta kaivosta. Kyyhkyt valpastuvat. Yleensä savukiehkurat saunan piipusta merkitsevät niille erityisherkkuja, jotka tarjoillaan saunan takana olevasta tunkiosta. Mutta kyyhkyjen tulee olla tuolloin nopeita, sillä myös rotat kärkkyvät samoilla apajilla. Kyyhkyt kujertavat innokkaina, jotkut niistä läpyttävät siipiään.

Nimittäin saunapäivinä, eli joka lauantaina, tämä urhea, ahkera nainen herää aamuviideltä. Hän tekee tulet puulämmitteiseen leivinuuniin, samoin sen vieressä olevan hellan pesään. Hän on jo edellispäivänä tehnyt hapantaikinan ja keittänyt riisipuurot piiraiden täytteeksi. Hänet tunnetaankin kylällä taitavana piiraiden rypyttäjänä. Hän on ostanut valmiiksi myös lihat paistia varten. Sipulit, porkkanat ja perunat hän hakee kesäisin suoraan kasvimaalta, talvisin omasta maakellarista. Kellarikumpua koristaa heinäkuun helteessä kirkkaansinisenä hohkaava kissankellojen matto.

Koko lauantaipäivän hän häärii pienessä tuvassa valmistaen ruokaa useaksi päiväksi: leipiä, paistia, ehkä laatikoita, piiraita ja lettipullaa. Ruokittavia suita on niin monta. Ja tuo lauantaisin muodostuva tuoksujen kimara on iltapäivän koittaessa muodostunut jo lähes päihdyttäväksi. Nyt varmasti ymmärrät, miksi kyyhkyt ovat niin innoissaan. Ruokaa ei toki tuhlata, tunkiolle kuitenkin päätyy aimo keko kuoria ja kuivettuneita muruja.

Vaan tänään ei ole lauantai, eikä hän leivo. Hänen pitäisi olla lapsivuoteessa, edes tämän päivän ajan. Sitä eivät kyyhkyt kuitenkaan tiedä.

Seppä kävelee saunapolkua pitkin tuvalle ja avaa oven. Tytär istuu tuvassa ujon, hiukan hämmentyneenkin näköisenä, nousee ylös ja tervehtii isäänsä. Isä harppoo tohkeissaan kammariin.
– Pyöräytit sitten pojan, hän sanoo.
Sepän ja vaimon katseet kohtaavat. Kummankin kasvoille nousee hymy.
– Otahan poikasi syliisi, vaimo sanoo ojentaessaan vastakapaloidun, vaimeasti tuhisevan mytyn miehelleen pideltäväksi.
Jos katsoit riittävän tarkasti, saatoit nähdä pienen liikutuksen kyyneleen pyrkivän sepän silmäkulmasta ulos.
– No annahan poika tänne, hän tokaisee, varoen tarkasti näyttämästä liikutustaan.

Muutamaa tuntia myöhemmin nuo katonharjalla istuvat kyyhkyt näkevät naisen kävelevän pihan poikki. Hänen askeleensa, jotka ovat hiukan tavallista lyhyempiä ja hiukan horjuvia, suuntaavat pajan kupeessa olevalle navetan ovelle. Hän kantaa mukanaan ämpärissä leivänmuruja, perunankuoria ja ruoantähteitä kanoille, jotka jo kaakattavat päivällistään odotellen.

Tytär pitää vauvaa silmällä sen aikaa, kun nainen lypsää heidän kolme lehmäänsä. Välillä nainen vaikertaa vaimeasti kivusta. Synnytys ei ollut helppo. Mutta työt on tehtävä, joten minkäs teet. Kujertava kyyhky katselee häntä tuvan katonharjalta käsin hänen palatessaan tupaan. Kohta tulee jo pimeä. Tuon illan viimeisenkin kyyhkyn on korkea aika lentää siipiään läpytellen pieneen männikköön saunan taakse. Sieltä kuuluu vielä hetken aikaa vaimea kujerrus. Ja niin yö laskeutuu tuon hiljaisen, pienen rajaseudun kylän ylle.

Tämä juttu on julkaistu alunperin Medium-alustalla The Gravityssa 27.4.2026 nimellä But It Was On A Deal!

No kun halvalla sain…

“Kuinka paljon onkaan kaikkea sellaista, jota en halua!”

Näin sanotaan Sokrateen tokaisseen. Siinä missä muut haalivat lisää, hänestä oli hienoa tarvita vähemmän. Pidän tuosta katsantokulmasta. Suomen kielessä ja kulttuurissa ehkä ’hevoseton mies on huoleton mies’ sopii parhaiten korvaamaan sanonnan ’travel light, live easy’.

Sokrateen ajattelu inspiroikin hänen oppilaitaan perustamaan kyynisyydeksi kutsutun filosofisen suuntauksen. Tässä liikkeessä vapautta ei saavutettu haalimalla lisää, vaan vapautumalla tarvitsemisesta.

Tässä haalimisen kontekstissa minusta on hauska seurata, miten erilaiset tarjoukset voivat tuoda muutoin minimalistisen ihmisen toimintatapoihin suorastaan absurdeja piirteitä.

Ajattelepa vaikka ikämiestä, joka saapuu kotiin mukanaan kymmenen kilon säkillinen linnunsiemeniä. Hän asuu kerrostalossa, eikä omista ensimmäistäkään lintua, mutta olisi ollut taloudellisesti vastuutonta ohittaa moinen tarjous. Jos puoliso taas kysyy, miksi hän kantaa heinäkuussa kotiin jo kolmatta lumilapiota, tämä säästäväinen mies saattaa tokaista: ”No ei se hukkaan mene, jos oli kerran -80 % alennuksessa.”

Tai muoviämpäriä tuntikausia jonottavat henkilöt. Ostaisivatko he vaikka tyhjän reiän maasta saadakseen ämpärin?

Onko muuten pakko ostaa, kun halvalla saa? Onko ihmiselle ylitsepääsemätöntä kävellä hyvän tarjouksen ohi? Miksi?

Ei aavistustakaan! Katsotaanpa nyt kuitenkin niitä kolmea sormea, jotka osoittivat itseäni kohden osoitellessani sormella noita vesisateessa muoviämpäriä kolmatta tuntia jonottavia ihmisiä.

Auts. Noissa kolmessa sormessa on kyllä se ruokakaupan punalappu. Se on minun muoviämpärini, linnunsiemeneni ja lumilapioni. Tiedäthän sen -30% punalapun, joita kaupat lätkäisevät eräpäivän kanssa kilpaa kisaavien tuotteiden kylkeen.

Nämä tarjoukset ajavat armotta minut usein kulinaristiseen umpikujaan. Säästänkö 75 senttiä, säästänkö ruoan siltä kuuluisalta hukalta, vai…. no, ei se ole niin tärkeää, pohjallahan on kuitenkin se hyvä tarkoitus!

Niinpä sitä sitten viettää lauantai-iltaa kuorien ja muussaten kokonaista röykkiötä banaaneja blenderissä, ja jupisee itsekseen tunkiessaan banaanisosetta pakkaseen. Tai miettien, mitä ihmettä kaksinasuva ihminen tekee 1200 grammalla persiljaa ja kolmella kilolla palsternakkaa, jotka hevihukkakassin pakkaaja on hyvää hyvyyttään sullonut samaan kassiin. Vuoroaan odottaa vielä puoli kiloa pehmenneitä tomaatteja sekä muutama omena, jotka kisaavat jo ryppyisyydessä rusinoiden kanssa. Kassin uumenissa saattaa myös häämöttää luumu, joka on turvonnut niin tunnistamattomaksi, että se näyttää hautovan jotain uutta elämänmuotoa.

Pitihän ne kuitenkin ostaa, kun kerran halvalla sai. Ja pois ei kyllä mitään heitetä.

Pssssttt, onneksi verkosta löytyy hyviä ohjeita vaikkapa paahdettujen palsternakkojen valmistamiseen.

Tämä juttu on julkaistu Mediumissa 28.11.2025 nimellä I Should Try, Definitely

Pitäisi kyllä oikeasti yrittää

Miksi sanavalinnat ovat tärkeitä, kun haluamme muuttaa tapojamme pysyvästi

Mietipä, kuinka usein kuulet jonkun kertovan heidän aikovan yrittää jotain. Jonkin asian yrittäminen on sen sortin sana, että se ansaitsee perusteellisempaa tarkastelua.

Olen yrittänyt kohentaa sotkuista käsialaani. Yrittänyt ylläpitää selkeämpää kalenteria. Ainakin kolmisenkymmentä kertaa olen yrittänyt päästä eroon siitä epämiellyttävästä höttörenkaasta, jonka tuntuu pysyvän keskikehossani kuin liimattuna. Olen yrittänyt säästää rahaa. Olen yrittänyt mennä aikaisemmin nukkumaan.

Kärsivällisyys ei ole aiemmin kuulunut perusominaisuuksiini, eikä minulla ole aavistustakaan siitä, kuinka monta kertaa olen yrittänyt olla kilahtamatta enää ikinä. Sittemmin asensinkin tämän ominaisuuden itseeni, ja voin nykyään sanoa olevani aika kärsivällinen.

Tuo kaikki on ollut yhtä yrittämistä.

Entä sinä? Oletko joskus saanut itsesi kiinni yrittämisen tiiviistä kierteestä?

Mehän yritämme jatkuvasti esimerkiksi

• Vähentää ruutuaikaa tai sokerinkäyttöä

• Siivota kotia tai tehdä vaikeita päätöksiä

• Olla ystävällisempiä tai aloittaa kuntoilun

• Lopettaa kynsienpureskelun, tupakoinnin tai alkoholinkäytön.

Kuinka moni tämäntyyppisistä yrittämisistä on omalla kohdallasi johtanut pysyvään tapojen muutokseen? Uskaltaudun arvelemaan, että onnistuneiden yrittämisten lukumäärä jää yleisellä tasolla aika pieneksi. Toki poikkeuksiakin löytyy.

“Et voi yrittää. Joko teet kyseisen asian, tai jätät sen tekemättä.”

Nämä vuosia sitten kuulemani sanat ovat juurtuneet korviini pysyvästi. Sittemmin, kuullessani jonkun ”yrittävän” minulle on tullut tavaksi kysyä, mitä se tarkoittaa. Mitä tapahtuu, kun yrität….Reaktiot vaihtelevat suuttumuksesta valaistumiseen.

Kielellämme on kiehtova tapa paljastaa sisäiset motiivimme. Suomen kielen sana 'narri' kätkee sisäänsä kaksi täysin erilaista maailmaa, jotka englannin kieli erottelee sanoilla Jester ja Fool.

Kun ihminen sanoo ”yritän”, hän toimii kuten narri (englanniksi Jester) hovissa: hän laskelmoi, pelaa varman päälle, luo turvaverkkoja ja suojelee egoaan epäonnistumiselta.

Kun ihminen luopuu yrittämisestä ja vain tekee (tai jättää tekemättä), hän ikäänkuin astuu narri-sanan toisen englanninkielisen version, The Foolin rooliin: hän ottaa riskin, luottaa prosessiin, astuu tuntemattomaan eikä pelkää näyttää muiden silmissä hetkellisesti ”hölmöltä”. Omasta mielestäni tähän rooliin kuuluu, että asioiden mennessä vastoin toiveita, voidaan se katsoa palautteeksi.

Jos haluamme saada yrittämisen vieläkin vakuuttavammaksi, voimme sanoa, että meidän pitäisi yrittää tai aiomme yrittää. Tai ehkä jopa ”minun pitäisi varmaankin harkita asian x yrittämistä”.

Mitähän se tarkoittaa? Muuttuuko se, jota aiomme yrittää, näiden tehosanojen avulla selkeämmäksi tai kutsuvammaksi? Tunnetko, miten motivaatiosi kasvaa kohisten, jos harkitset jonkin asian yrittämistä?

Mitä näet, tunnet ja kuulet, jos ajattelet omalla kohdallasi tällaista “yrittämistä?” Onko yrittäminen enemmänkin toive, tai asia, joka olisi kiva jos se tapahtuisi? Mitä jonkin asian yrittäminen sinun kohdallasi tarkoittaa? Siihen kun voi liittyä niin monta näkymätöntä osatekijää.

Niin kauan kuin sitkeästi yritämme, meidän ei tarvitse kiinnittää niihin tekijöihin huomiota. Koska me yritämme. Mitä kovemmin, sen parempi. Ai niin, kuka muuten vastaa yrittämisen käytäntöönpanosta?

Miten saadaan lyhyt kokeilu muuttumaan joksikin, joka voi muuttaa elämämme? Entä jos yrittäminen ei onnistukaan? Taitaakin olla aika riskialtista puuhaa! Sehän on oikea epäselvyyksien tuntematon viidakko pullollaan kaikenlaisia epävarmuustekijöitä.

Kun itse olen ”yrittänyt” jotain, huomaan usein toivoneeni, että joku puhuisi minut luopumaan koko asiasta. Vakuuttaa minut siitä, että tavoittelen jotain, jota ei ole mahdollista tavoittaa, tai jotain mikä ei ole edes tärkeää. Jos tarkastelen niitä voimavaroja, jotka minulla ovat käytössäni yrittäessäni jotain, sieltä puuttuu lähes kokonaan aito, todellinen motivaatio. Ei ole kunnon suunnitelmaa, ei strategiaa, ei poltetta.

Tai olen ottanut askeleen, ehkä kaksikin, eivätkä nekään ole olleet mitenkään harkittuja. Jos ollaan rehellisiä, taisin useimmiten odottaa, että kyseinen asia vain taianomaisesti tapahtuisi omalla painollaan, ilman että minun tarvitsee suoranaisesti nähdä vaivaa sen eteen. Parhaassa tapauksessa joku muuhan voisi tehdä sen puolestani. Minähän sentään yritän, eikö niin?

Ei sitoutumista, ei tapaa jolla mitata edistymistä selkeästi. Ei tukitoimiakaan. Entä varasuunnitelma? Äh, antaa olla. Ja sehän olisikin paras ratkaisu, samalla saisin itselleni pitkän listan tekosyitä joiden taakse voin jatkossa mennä piiloon. Minähän sentään yritin, vai mitä?

Entä sinä?

Kun yrität jotain, oletko täynnä motivaatiota, jota höystää hyvä suunnitelma, selkeät strategiat ja kirkas tavoite? Vai onko parempi vain unohtaa koko juttu silkkana energianhukkana. Enkä nyt tässä tietenkään viittaa oman yrityksen pyörittämiseen, jota myös yrittämiseksi usein kutsutaan.

Jos poistamme verbin yrittää, saatamme löytää itsemme ajattelemasta ”olen matkalla kohden…” tai ”teen päivittäisiä, harkittuja tekoja, jotta….” Samalla tarkastelemme koko asiaa ehkä aivan uudesta näkökulmasta, kysymme uudenlaisia kysymyksiä, olemme uteliaita, tutkimme ja löydämme elementtejä, joita tarvitsemme saattaaksemme asian loppuun asti.

Omalla kohdallani tällainen uudelleensanoittaminen on saanut merkittäviä muutoksia aikaan. Yritänkö vielä? Joskus se sana lipsahtaa vielä vahingossa suustani ulos. Korjaan sen samantien.

Olisitko sinä valmis kokeilemaan mitä tapahtuu, jos luopuisit muutaman viikon ajaksi yrittämisestä? Kokeilujaksohan on kaiken lisäksi täysin ilmainen -ja minusta olisi hauska kuulla, mitä ”yrittämislakko” sai juuri sinun kohdallasi aikaan!

Ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka (Osa 1)

Eikä hän saanut puhua sanaakaan kuuteen pitkään vuoteen.

Tämä tarina on alunperin kirjoitettu englanniksi ja julkaistu Mediumissa Beyond Lines -julkaisussa 30.4.2026 nimellä So They Lived Happily Ever After

“Mikä yhdistää asiaa, jonka tekemisestä pidät, ja ongelmaa, jota et ole vielä saanut ratkaistua? Mikä on tuo niitä yhdistävä, ongelmastasi puuttuva tekijä?”

Tuijotin hänen kasvojaan ruudun pikselien lävitse hämmennyksen ja epäuskon vallassa.

Tavassa, jolla hän nojautui eteenpäin, oli jotain epätavallisen intensiivistä. Ikäänkuin ruutu olisi kätkenyt jonkin minulta kateissa olleen salaisuuden. Tuo ylläoleva, hänen esittämänsä kysymys oli luonut oudon, kihelmöivän hämmennyksen. Se roikkui raskaasti välillämme olevassa digitaalisessa tilassa.

Olin paikalla oppimassa hypnoosia, enkä nähnyt näillä asioilla kertakaikkisesti minkäänlaista yhteyttä. Ja sitä paitsi mitä yhteistä ongelmallani ja asialla, jonka tekemisestä pidän, voisi edes olla? Hänen kysymyksensä tuntui yhtä loogiselta kuin ehdotus rikkinäisen moottorin korjaamisesta suosikkimausteideni avulla. Laitat vähän kurkumaa ja garam masalaa, niin kyllä se taas hurahtaa käyntiin.

Millainen käsitys sinulla on hypnoosista?

En nyt tarkoita mentalisteja ja lavashowta. Tarinankerronta on nimittäin yksi hypnnosin muoto, joka voi kirvoittaa alitajuntamme ratkomaan erilaisia pulmia. Ajattelepa niitä kertoja, jolloin olet yhtäkkiä herännyt pikkutunneilla vain huomataksesi, että sinua ehkä pitkäänkin vaivanneeseen ongelmaan on yhtäkkiä löytynyt ratkaisu. Se ikäänkuin tipahtaa jostain tietoisuuteesi, malttamatta edes odottaa aamuun asti.

Tällaiset hetket kuvaavat ehkä parhaiten alitajuntaamme työn touhussa.

Tietoinen mielemme on usein niin kuormittunut kaikesta ympäröivästä hälinästä, ettei alitajuinen mielemme juurikaan saa sanavaltaa. Meille voi olla haastavaa löytää avainta tuohon alitajuntamme kammariin.

Nyt onkin hyvä hetki kysyä sinulta, tiedätkö, mitä yhteistä on tämän jutun otsikolla ja alaotsikolla?

Molemmat ovat satujen loppulauseita. Toinen on Grimmin veljesten useissa saduissa käyttämä, toinen on Kuuden joutsenen loppulause.

Ajattelemme usein satuja keinona, jolla saamme pienet lapset iltaisin rauhoittumaan ja nukahtamaan. Itse asiassa nekin ovat transsia. Ja niihin on upotettu aimo annos menneiden sukupolvien elämänviisautta. Nuo lapsena kuulemamme tarinat eivät suinkaan päättyneet valojen sammuessa. Noiden satujen hahmot ovat satojen vuosien ajan liukuneet uniimme, asettuneet mieliimme, valmistaen meitä kohtaamaan tulevia elämänvaiheita.

1970-luvun alussa istuin nyt jo edesmenneen Kulosaaren kirjaston satutunneilla, samassa ringissä muiden kulmakunnan lasten kanssa. Kuuntelimme lumoutuneina satutätiä, joka luki meille ääneen mm. Pekka Töpöhännän seikkailuja. Ne olivat lempitarinoitani, ja niistä muodostuikin jonkinlainen alitajuinen elämän käsikirja.

Knutsson on kertonut, että tuo hiukan naiivi ja hyväsydäminen, usein ulkopuolisen roolissa ollut Pekka oli hänen alter egonsa. Pekan tarinat olivat reflektioita niistä haasteista, joita hän akateemisessa elämässään kohtasi. Knutsson asui Uppsalassa, jossa on vielä tänäkin päivänä liikennemerkki varoittamassa tielläkulkijoita tuosta hännättömästä kissasta ja tämän kahdesta pennusta.

Vaikka satutunnit jäivät menneisyyteen, tuo ulkopuolisen tarkkailijan näkökulma on kuitenkin pysynyt. Se kulki mukanani myös aiempaan parantajan työhöni.

Kymmenen vuoden ajan työskentelin omassa, hiljaisessa pikku pyhätössäni, nauttien suunnattomasti työstäni. Sain viettää kunkin asiakkaan kanssa kaksi tuntia häiriötöntä aikaa. Tuo työ sopi minulle täydellisesti. Noina vuosina opin myös katsomaan ihmisen kehoa näkökulmasta, jota en ollut ennen kohdannut. Huomasin, miten konkreettisesti ja kirjaimellisesti me kannamme historiaamme kehossamme. Näin, mitä lempeä ja kuunteleva kosketus sai aikaan -se toimi usein kuin öljytty avain ruosteissa lukossa.

Olivat asiakkaani sitten pankkiireja, poliitikkoja, mielenterveyskuntoutujia, toimistotyöläisiä, urheilijoita, vanginvartijoita tai mitä tahansa siltä väliltä, kosketus kuljetti heidät tilaan, jossa tarinat täyttivät huoneen joka sopukan. Ensimmäinen puoli tuntia kului yleensä asiakkaan ollessa rentoutuneessa tilassa makuuasennossa.

Kun oli aika nousta istumaan ja ryhtyä hoitamaan selkää, sanainen arkku aukesi. Ilma täyttyi kuin itsestään vuoroin salaisuuksista, itkusta ja naurusta. Toisinaan tarinaa tuli suorastaan korvakäytävien täydeltä.

Elämäntarinat antavat kosketuspintaa, jonka kautta on helpompi samaistua ihmiseen - siihen arkisen kiireen ja erilaisten roolien alle kätkeytyneeseen puoleen. Minulle nämä tarinat olivat työn parasta antia, eikä huoneestani poistuva henkilö ollut koskaan silmissäni se sama, joka ovesta oli pari tuntia aiemmin tullut sisään.

Välillemme kehittyi jonkinlainen universaali yhteys, se, jonka voimme kokea huomatessamme, että pinnan alla olemme lopulta kaikki jokseenkin samankaltaisia. Erilaisia kerroksia toki mahtuu meihin jokaiseen. Tarinoiden suurena ystävänä olen todella kaivannut näitä tuokioita.

Mutta palataanpa alkuperäiseen kysymykseen; mikä oli se puuttuva osa, joka esti minua ratkaisemasta ongelmaani? Kuuliaisena oppilaana äänitin itselleni ikioman hyponosin ja kuuntelin sitä päivittäin parin viikon ajan. Mitään ei tapahtunut, mikään ei muuttunut. Pettymyksen tunne vaani olemuksessani.

Kunnes sitten eräänä päivänä ratkaisu vain suorastaan tipahti eteeni juuri sillä tavalla, jolla oivallukset astuvat tietoisuuteemme. Ja siihen palaamme seuraavan julkaisun parissa.

Sitä odotellessa haluaisin kutsua sinut pohtimaan, minkä tekemisestä juuri sinä erityisesti nautit? Mikä on sinulle merkityksellistä tekemistä? Ja mitä yhteistä sillä voisi olla sen ongelman kanssa, jota et vielä ole saanut ratkaistua?

Now Let’s Play – tietämättömyyden jalo taito

Pyörtyneitä kanoja ja krokotiilivauvoja -leikkisä muistutus siitä, miksi on tärkeää kyseenalaistaa oletuksiamme ja stereotypioitamme

Tämä tarina on kirjoitettu aluperin englanniksi ja julkaistu 28.1.2026 Medium-alustalla Pen With Paper-julkaisussa nimellä NowLet’sPlay.

Meillä on usein tapana tehdä päätelmiä sen perusteella, mitä näemme, kuulemme, haistamme ja tunnemme. Sen pohjalta rakentelemme myös usein erilaisia teorioita.

Ajatellaanpa, että kuulet murinaa. Mikä on ensimmäinen ajatuksesi? Tähän toki vaikuttaa se, missäpäin maailmaa asut. Meillähän on usein tapana tarttua ensimmäiseksi siihen lähimpään ja tutuimpaan vaihtoehtoon. Ajattelisitko sinä siis murinan lähteen olevan leijonanpentu tai tiikeri? Apina? Koira? Villisikakarju? Vai onko se oma vatsasi, joka muistuttaa sinua jo ohitetusta lounasajasta?

Jos taas näet jonkun työntävän lastenvaunuja, ajatteletko, että joku on lähtenyt vauvan kanssa kävelylle? Vai ovatko vaunut ehkä valjastettu johonkin muuhun käyttöön, esimerkiksi johonkin, jonka kantaminen olisi ollut työlästä tai tuottanut liikaa meluhaittaa? Onko vaunuissa ehkä lemmikki?

On helppoa etsiä erilaisia selityksiä.

Pysähdytäänpä hetkeksi pohtimaan, kuinka usein pitäydymme siinä ensimmäisessä tai toisessa vaihtoehdossa, jotka voivat muuttua ensin teorioiksi, sitten uskomuksiksi -ilman, että tulimme kertaakaan kyseenalaistaneeksi omaa versiotamme

Olen leikkisällä tuulella, joten haluaisin kutsua sinut rakentamaan kanssani tarinaa! Aloitetaan vaikka kysymällä, mitkä ovat sinun ensimmäiset kysymyksesi, kun et ole varma jostain asiasta?

Omani ovat ’Mitä se tarkoittaa’ ja ’mistä tiedät sen olevan niin’?

Ja nyt leikkimään!

Kävin tapaamassa toisessa kaupungissa asuvaa ystävääni. Paluumatkalla näin kolmen, iloisen nuoren miehen nousevan samaan bussiin kanssani, iältään he olivat ehkä kahden-ja kolmenkymmenen välimaastossa. Yksi heistä kantoi punaista muovipulkkaa. Ulkonäön perusteella olisin voinut arvella heidän olevan lähtöisin jostain Intian niemimaalta. Tuolloin utelias mieleni jupisi minulle ’oletpas sinä rajoittunut’. Totta. He voivat olla kotoisin aivan mistä tahansa, genetiikka, hiusten tai ihon väri ei todellakaan ole alkuperämerkki.

Mikä voisi olla kaikkein hassuin vaihtoehto? Ehkä Chukotka Siperiassa? Mutta mistä ihmeestä minä sen voisin tietää! Eikä heidän alkuperänsä sitäpaitsi edes kuulu minulle -tämähän on vain leikittelyä.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että he ovat ehkä olleet viettämässä talvista iltapäivää pulkkaillen tuossa mäkisessä kaupungissa, ottaneet talvesta ilon irti. Mutta mistä minä sen tietäisin! Ehkä he ovat ostaneet pulkan ja haluavat antaa sen jollekin lahjaksi? Tai voittaneet sen bingossa?

Tai lainanneet sen joltain? Ehkä he haluavat lahjoittaa sen Petteri punakuonolle? Vaihtoehtojahan voi olla vaikka kuinka paljon.

Mikä voisi olla kaikkein hulluin vaihtoehto? Hömmm…. No, ehkä he näkivät jossain hylätyn pulkan, löysivät kulman takaa neljä pyörtynyttä kanaa sekä lähistöltä lisäksi yhden loukkaantuneen kalkkunan, ja päättivät viedä ne eläinlääkäriin pulkkaa hyödyntäen. Seuraavaksi he eivät ehkä tienneet, mitä tehdä pulkalle, joten he halusivat ehkä viedä sen poliisiasemalle löytötavaroihin. Se oli kuitenkin jo suljettu. Koska pulkassa ei ole rekisterikilpiä, omistajaa ei voida jäljittää. Ehkä ohikulkija ehdotti, että he pitäisivät pulkan. Todennäköisesti nyt ollaan jo pahasti hakoteillä, mutta itselläni oli hauskaa visualisoidessani tätä tapahtumaketjua.

Ehkä alunperinkin heillä oli tarkoitus käyttää pulkkaa aivan muihin tarkoituksiin kuin mäenlaskuun. Ehkä heillä olisi kotona pikku krokotiilivauva, jolle he tarvitsivat kylpyammeen. Ehkä he kasvattaisivat siinä kesällä yrttejä. Ehkä sen tarkoitus olisi toimia sateensuojana. Ehkä jonkin sisustushaaveisiin on jo kauan kuulunut punainen pulkka suorastaan pakollisena elementtinä?

Varmasti mikään näistä ajatuksista ei vastannut todellisuutta. Eikä sillä ole mitään merkitystä. Ajatukset tuottivat minulle paljon hupia, mielikuvitukseni sai hyvän verryttelyn, ja minä itse muistutuksen siitä, miten helppoa on jäädä jumiin rajallisiin vaihtoehtoihin, stereotypioihin ja uskomuksiin.

Se, millä oli merkitystä, oli noiden nuorten miesten hilpeä olemus ja aito ilo, joka ei voinut olla tarttumatta. Koska uteliaisuuteni on jokseenkin kyltymätön, olisi hauska kuulla, millaisen tarinan sinä tästä rakentaisit? Miten pulkka päätyi noille nuorille miehille, mitä he tekivät sen kanssa, tai mitä suunnitelmia heillä oli sen suhteen?

Päästä mielikuvituksesi valloilleen -ja jos haluat, jaa oma tarinasi kanssani, luen sen mielelläni!

Taidetta, nostalgiaa ja marseillesaippuaa

Matkalla kohden kevyempää hiilijalanjälkeä

Juttu on kirjoitettu alunperin englanniksi ja julkaistu Pen with Paper-julkaisussa Mediumissa 20.4.2026

Kävin hiljaittain Taidehallin näyttelyssä, jossa pysähdyin ihastelemaan Pekka Halosen teosta Kesäurheilua. Leikittelen usein aikajanan kanssa -eli siirrän tapahtumia aikakaudelta toiselle tarkastellakseni niitä eri näkökulmista- ja löysin itseni pohtimasta, miltä tuo maalaus mahtaisi nykypäivän versiona näyttää?

Vaatteet olisivat tietenkin erilaisia. Hengittävät pellavavaatteet olisi korvattu synteettisillä, massatuotetuilla vaatteilla. Puuveneen tilalla olisi todennäköisesti lasikuituvene. Ja tässä kohdin ajatukset lähtivätkin synkemmille poluille.

Löytäisikö maalari teostaan varten yhtä puhdasta vettä? Vai kelluisiko veden pinnalla jokin kemiallisen päästön aiheuttaman myrkyllinen vaahtokerros? Seisoisivatko miehet vielä paljasjaloin purossa? Ehkä he joutuisivat väistelemään ruosteisia purkkeja, lasinsiruja ja pullonpohjia.

Ehkä taustalla seisoisi hylätty pesukone, vierellään vanha jääkaappi, joka olisi jätetty ruostumaan ruohikkoon. Muoviroskaa pilkistelisi sieltä sun täältä. Tuon “modernin” version ajatteleminen sai minut taas kerran miettimään, miten voisimme vähentää sitä kuormaa, jonka keskellä tulevat sukupolvet joutuvat elämään.

Uskallan julistautua ahkeraksi maalaustaiteen kuluttajaksi. Paikallisissa museoissa tulee vierailtua lähes aina, kun uusia maalauksia tai valokuvia on esillä.

Vuosittaiseksi pyhiinvaelluskohteekseni on muodostunut Halosenniemi, Pekka Halosen (1865-1933) ihastuttava puutalo Tuusulanjärven rannalla. Talossa voi edelleen aistia sen kodikkaan ja rakastavan ilmapiirin, jonka kahdeksanlapsinen perhe on jälkeensä jättänyt.

Oma suosikkini talossa on ruokasuoja. Pysähdyn nuuskimaan ruokasuojan ovenrakoa, josta saatan vieläkin vetää sieraimiini hippusen samaa tuoksua, joka on unohtumattomasti jäänyt muistiini oman isoäitini ruokasuojasta. Halosenniemen ruokasuojan ovi on tosin lukittu, mutta eihän se ovenraosta haistelua estä.

Nämä nostalgiset muistot saavat minut jatkuvasti miettimään miten omaa osuutta ympäristökuormasta voisi vähentää. Etsin omassa kodissani jatkuvasti ekologisempia vaihtoehtoja. Uusin villitykseni on tiskaamiseen tarkoitettu marseillesaippua. Muoviset tiskisienet ovat saaneet väistyä luonnonsienen tieltä. Etikka, ruokasooda ja Universal Stone’na tunnettu yleispuhdistusaine ovat päivittäisessä käytössä.

Yli kymmenen vuoden ajan olen täyttänyt yhtä ja samaa pumppupulloa nestemäisillä saippuoilla, kunnes siirryimme takaisin vanhan kunnon palasaippuan pariin. Pääsääntöisesti en ole ostanut uusia vaatteita noin viiteentoista vuoteen. Sukat ja alusvaatteet ovat toki poikkeus. Kierrätysvaatteet antavat mielestäni myös tilaa persoonallisemmalle pukeutumistyylille. Rakkaimmat vaatteeni ovatkin kierrätettyjä, osa kotitekoisia.

Suuri osa kuivatarvikkeista ja lisäravinteista ostetaan hävikkisovellusten, kuten Fiksuruoan kautta. Toki hintakin merkitsee, mutta minulle tärkein asia on hävikin vähentäminen. Tällaiset pienet teot eivät tietenkään pelasta planeettaa -koen kuitenkin katsovani Halosen maalausta hiukan köykäisemmin tuntein.

Minkälaista modernia luontomaisemaa sinä mieluiten katsoisit, ja mitä olisit omassa arjessasi valmis muuttamaan sen toteutumiseksi?

Seuraava tarina syntyi Medium-alustan Wanderer’s Tavern-sivulla olleen kirjoitushaasteen innoittamana. Tehtävänä oli kirjoittaa tavernaan liittyvä tarina ensimmäisessä persoonassa. Tarina on kirjoitettu alunperin suomeksi ja käännetty englanniksi. Julkaistu Mediumissa 21.2.2026 nimellä A Tale for the Tavern -The Old Innkeeper.

Tavernan tarinoita

Vanha isäntä

Oma on oikeastaan syyni. Olin pyytänyt Jussia jo pitkään kunnostamaan sen ylimmäisen portaan. Enkä nyt tarkoita sitä maanviljelijä-Jussia, hänhän on suorastaan maan suola, vaan sitä timpuri-Jussia. Onhan hänkin hyvä kaveri, ja todella taitava käsistään. Mutta hänellä on ongelmia sen pullon hengen kanssa. Äkkiä siinä pari viikkoa hujahtaa, kun hänellä korkki aukeaa. Sitten ukko on häpeissään kuin mikä, ja tekee taas hulluna töitä muutaman viikon. Eikä jostain syystä muista minun porrastani korjata, vaikka on jo joulusta asti ollut minulle monta kymppiä velkaa.

No, mutta palataan siihen heinäkuun sunnuntaihin. Jo viikon verran oli satanut kuin Esterin teekannusta. Se tietää aina meikäläiselle kiirettä. Viljelijät eivät pääse pelloille, heinä mätänee seipäille. Niin ne sitten kokoontuvat tänne, syövät ja juovat. Ja yleensä riittävästi juotuaan ryhtyvät rähinöimään. Ovat jotenkin räjähdysalttiita. Tälläkin viikolla jouduin heittämään kolme niistä ulos. Minä, kuusikymppinen ukko, jonka nivelet on nivelrikko jyrsinyt heikkoon kuntoon.

Tiedät kyllä sen sekunnin murto-osan. Tiedän, että tiedät. Olet kokenut sen, mutta jos olet siinä lukeaksesi tarinani, kehosi piti sen hetken ajan puoliasi.

Se on se ohikiitävän pieni hetki, jolloin kehosi miettii, pysyvätkö lihakset ja nivelet samalla puolella. Ei siinä mene kuin kissan hännän heilaus, mutta pitkältä se tuntuu. Siinä ehtii mennä pitkä rivi ajatuksia eestaas, kovalla vauhdilla.

Minulla se ketju petti. Se oli se toiseksi viimeinen porras matkalla yläkertaan, jossa huoneeni on. Kapea portaikko, liukkaaksi kulunut, ruman siniseksi maalattu puuporras. Siinä minä liukastuin. Ei se matka alas pitkä ollut, Luojan kiitos. Muutama tussaus, pumps, pumps, pumps, ja sitten se viimeinen, PUM.

Siihen loppui minun taipaleeni. Äläkä suotta ole pahoillasi, ei se paljoa sattunut.

Eikä Maijun onneksi minusta edes vuotanut verta. Hän varmasti arvosti sitä.

Siinä minä sitten röhnötin portaiden alla kuin rutistunut heinäsäkki. Pää taittuneena seinää vasten, toinen käsivarsi selän alla, polvet melkein suussa. Ei ollut komia näky. Hetken aikaa katselin tuota myttyä katonrajasta.

Tarttis varmaan tehrä jotain, ajattelin. Aioin lähteä katsomaan salin puolelle, onko Maiju vielä siellä. En ryhmyisillä sormillani saanut ovenkahvasta otetta, ihan kuin koko kahva olisi mennyt käsistäni läpi. Sitten huomasin, että pääsinkin sujuvasti läpi ovista.

Ja siellä se Maiju oli vielä luuttuamassa lattiaa. Marssi ämpäri kädessä ovelle, heittääkseen ulos likavedet. Olihan siinä seassa savikokkareita ja oljenpätkiä, varmaan joku hevon kakkarakin. Kaikkea ne ukot saappaissaan kantavatkin sisälle.

Menin Maijun eteen, mutta hän käveli lävitseni. Lukitsi oven ja lähti. Sinne minä jäin itsekseni ihmettelemään, ja tajusin, että taisin olla nyt sitten oikeasti kuollut.

Seuraavana aamuna keittäjä-Anni tuli töihin. Kellon olisi voinut tarkistaa sen likan liikkeiden mukaan. Reipas tyttö. Anni kun ei nähnyt minua alhaalla, päätti lähteä ylhäältä etsimään. Jos nyt olisi käynyt niin kuin joskus ennenkin, että olisin lääkinnyt nivelkipuja parilla ylimääräisellä viskillä, ja jäänyt höyhensaarille yliaikaa köllöttelemään.

Ei meinannut Anni saada portaikon ovea auki. Ihmekös tuo, kun minä siinä vieläkin maata rojotin oven edessä. Kun hän sitten lopulta sai oven pungerrettua auki, pääsi häneltä hirvittävä huuto. Ei se kuolleista herättänyt, mutta säikäytti melkein minutkin. Anni lähti kauhiaa huutoa pitäen juoksemaan Maijun talolle, puolen mailin päähän mutaista tietä pitkin. Ei siinä minun rauhoitteluni auttanut, likka oli hädissään kuin tipu kanalassa, jonne oli kettu salaa hyökännyt.

Hässäkkähän siitä tuli. Ensin tuli se paskantärkeä poliisi paikalle. Sitten tuli auto hakemaan ruumiini. Tuli pappikin – lepatti siinä touhuissaan, harppoen pitkin salia. Taisi lopulta huokaista helpotuksesta, oli hänkin pari kymppiä pystyssä. Näin se luonto hoitaa asiat.

Sinne kylmään saveen porukoideni viereen ne laskivat minutkin. Hassua oli katsoa omaa nimeä kivessä. Ruoho pukkaa kummun päälle ensi kesänä, ja silloin minä olen sen ruohon väärällä puolella.

Ne, jotka vielä elävät ja hengittävät, eivät enää näe minua. Eivätkä kuule. Joskus tekisi kyllä mieli ravistaa niin, että hampaat kalajavat, jotta kuulisivat. Mutta he vain tuijottavat, niin, että silmät katsoa tapittavat lävitseni. Ehkä se elossa oleminen vie niin paljon voimia, ettei meitä kuolleita jouda huomata.

Veljenpoika Antti otti sitten tavernan hoitaakseen. Saisinpa taottua järkeä pojan päähän. Sanoisin, että lähde pois kylästä, ota itsellesi mukava naikkonen ja perusta perhe. Ei poika tiedä, että tavernan isännän perheeksi tulee koko perhanan kylä. Halusit tai et. Osa niistä onkin niin mukavaa sakkia, että kelpuuttaisin mieluusti omaan perheeseen. Sitten ovat ne uuninpankopojat, oikeat rautanaulat persauksissa. Eivät pääse äidin helmoista irti, olueenmenevät laiskat nahjukset.

Katselen Anttia tiskin takana. Se on niin tosissaan, että tekisi välillä mieli antaa pikku tillikka korville. Poika luulee omistavansa paikan, muttei vielä tiedä että taverna se omistaa hänet, eikä toisinpäin.

Kunnon poika hän on kyllä. On hyvä isäntä Annille ja Maijulle. Taitaa olla iskenyt silmänsä Anniin. Ei siitä kyllä mitään tule, Anni on niitä Kristuksen morsiamia. Ei se likka tavernan isännän petiin sovi.

Jos tulet käymään tavernassani, saatat tuntea viileän ilmavirran poskellasi. Tai kuulla puhettani, ja se on kyllä elävän korvaan niin vaimeaa, että alat ehkä miettiä, onko se vain se eilisillan viimeinen tuoppi joka siellä kuiskii korvaasi.

Jos jäät yöksi, tunnet sen kylmän ilmavirran portaissa. Minähän se siinä. Koitan katsos varoittaa sinua siitä toiseksi ylimmästä portaasta. Koitan kanssa Anttia muistutella siitä, ettei hän antaisi tämän paikan omia itseään. Siksi tiputtelen muutaman tuopin silloin tällöin alas. Antti ei sitä ymmärrä vielä, ihmettelee vain että miksi ne tuopit tippuu.

Koitan sanoa sinulle, että elä elämäsi täysillä, kun olet vielä näkyvissä ja kuuluvissa. Rakasta, ja ota hitto vieköön rakkaus vastaan. Se naamio, jota te kaikki kannatte, heitä hyvä ihminen se pois. Ei se sinun elämästäsi sen kummempaa tee. Ja kun sitten aikanaan tulet tälle puolelle, huomaat, että se vei paljon hyvää elämästäsi pois. Täältä käsin et enää niitä juttuja katsos voi korjata. Eikä sinua täältä kukaan kuule tai näe. Voivat ne sinulle jutella, mutteivät kuule, Jos järkkäät niille jotain kivaa, eivät kuitenkaan ymmärrä että se olit sinä, joka sen teki.

Jos sinulla oli niille jotain merkitystä, ne pitävät kuvaasi seinällä tikkataulun vieressä. Siinä se minunkin kuvani on. Aikanaan sekin lopulta unohtuu.

Ja sadesäällä ole kuule varovainen, kun lähdet täältä. Se mäki ennen seuraavaa kylää on paha paikka. Siinä on moni vaunu, hevonen ja ajajakin suistunut tieltä. Joidenkin matka on siihen päättynyt. Mene sinä perille asti. Ja muista hyvä ihminen elää ja rakastaa.

Bill Nighy ja minä: yhteinen entinen paheemme

Mitä tapahtuu, kun perfektionistiset aivot ovat suuntaa vailla?

Julkaistu Mediumissa 1.6. 2026 otsikolla Bill Nighy and Me; Our Shared Former Vice (Pen With Paper). Teksti on kirjoitettu alunperin englanniksi.

Jos olet yksi niistä harvoista, jotka pystyvät lopettamaan minkä tahansa huonon tavan pelkän tahdonvoiman turvin, voit hyvillä mielin sanoa: ”No, minä vain päätin lopettaa sen”, ja jatkaa päivääsi.

Siinä tapauksessa täällä ei taida olla sinulle mitään tarjolla.

Meille muille tahdonvoima on tietoinen, rajallinen voimavara. Se on kuin taskulampun paristo, joka tyhjenee aikanaan. Monet tavoistamme ovat tiedostamattomia, ja jokseenkin automatisoituneita. Ne pyörivät hiljaa taustalla sillä aikaa, kun me uskottavin elkein teeskentelemme olevamme ohjaajan penkillä.

Sain vastikään tietää, että jopa yhdellä lempinäyttelijöistäni, Bill Nighyllä, on ollut samanlainen, sitkeä tapa kuin minulla — ja niin myös hänen sisarellaan. Kumpikaan näistä tavoista ei aikuisiällä ole… no, sanotaan vaikka, yleisesti hyväksytty.

Voit tutustua aiheeseen tarkemmin hänen hulppeanhauskassa Spotify-podcastissaan ill-advised. Jaksossa nimeltä ”The Cult Of My Inadequancy” hän mainitsee, heidän äitinsä läimäytteli sisaruksia suulle avokämmenellä saadakseen heidät luopumaan näistä huonoista tavoistaan.

Miten tahdonvoima voisi auttaa meitä? Hyvä kysymys. Jos yritämme murskata nämä ei-toivotut tapamme tahdonvoiman avulla, emme yleensä saakaan aikaan toivomiamme tuloksia. Sen sijaan tahdonvoima saattaa ajaa meidät henkiseen häpeänurkkaukseen.

Yrittäminen on muuten yksi inhokkisanoistani, ja ansaitsee aivan oman, erillisen tarinansa.

Kun lopettaminen tahdonvoiman tai itsekurin avulla ei onnistukaan, alat tuntea olevasi epäonnistuja. Tuon häpeän tuoma stressi laukaisee epätoivoisen tarpeen säädellä tunteitasi, jolloin toistat tapaasi, jotta voisit selvitä häpeän tunteesta. Sillä teit sen taas, vaikka olit jo päättänyt, ettet enää koskaan tekisi.

Yrität siis käytännössä sammuttaa tulipaloa kaatamalla siihen bensiiniä.

Ja tämä meidän yhteinen paheemme, se on kynsien pureskelu.

Oletko sinä pureskellut kynsiäsi, tai vaikkapa nyppinyt hiuksiasi vielä 30 ikävuoden jälkeen? Tai oletko vielä alle 30-vuotias, ja toivot, että pystyisit lopettamaan pureskelu saavutettuasi tuon näennäisesti siunatun 30 vuoden iän?

Tarkastellaanpa ensin hieman tilastoja kynsien pureskelusta. Joidenkin tilastojen mukaan yli 30-vuotias kynsienpureskelija voidaan leimata lapselliseksi.

Tutkimukset osoittavat, että noin kolmasosa 7–10-vuotiaista lapsista pureskelee kynsiään. Teini-ikä on suoranaista kynsienpureskelun kulta-aikaa, jolloin jopa 45 % nuorista järsii kynsiään.

Kun teinivuodet ovat ohi, tavasta kuuluisi tilastojen mukaan päästä eroon — ainakin kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä. Tilastot näet väittävät, että noin 75 % kynsiään purevista teineistä lopettaa pureskelun 30 vuoden ikään mennessä.

Entä, jos tapa ei kolmenkympin korvilla lopukaan? Tarkoittako se, että olet yhä lapsellinen?

Ei tietenkään. Jos joku haluaa lyödä sinuun sellaisen leiman, ei sinun tarvitse siitä välittää. Voit kertoa heille kuuluvasi siihen 20–30 prosenttiin, jotka tyynesti jatkoivat kynsiensä pureskelua. Ja kun jatkat lukemista, löydät lisää aseita puolustaaksesi itseäsi.

Minulla on taipumus ajatella, että jokaisella käyttäytymismallilla on positiivinen tarkoitus. Kunnes joku todistaa aukottomasti minun olevan väärässä, aion pitää kiinni tästä uskomuksestani.

Mikä positiivinen tarkoitus voisi siis olla sillä, että jatkaa lapselliseksi leimattua tapaa pitkälle aikuisikään, tai jopa vanhuuteen asti?

Esimerkiksi se, että kynsien pureskelua käytetään usein tunteiden säätelyyn, kuten stressin, ahdistuksen tai turhautumisen sietämiseen.

Tai ehkä olet perfektionisti? Tutkimukset viittaavat siihen, että krooniset kynsien pureskelijat ovat usein perfektionisteja. Aivosi eivät suinkaan yritä satuttaa tai nolata sinua. Ne yrittävät vain siistiä sitä karheaa kyntesi reunaa, metaforallisesti kuvaten käyttäen moukaria apunaan. Aivot eivät nimittäin läheskään aina valitse tehokkainta tai järkevintä mahdollista tapaa, vaan tukeutuvat tutuimpaan ja lähimpään oikopolkuun.

Tällaisina hetkinä usein mietin, lakkaavatko nämä jatkuvat kaapista ulostulot koskaan tuntumaan kiusallisilta.

Kyllä, olen pureskellut kynsiäni jatkuvasti -aina 55 vuoden ikään asti.

Ja voin samaistua vahvasti tuohon yhteyteen perfektionismin ja kroonisen kynsienpureskelun välillä.

Aivoni eivät ole yrittäneet sabotoida minua. Ne ovat yrittäneet säädellä kuormitustasoani, tarjota muuta ajateltavaa, tai muuten vain korjata jotain, mikä on tuntunut olevan pois kohdiltaan. Kun ymmärsin, mistä kynsien pureskelussa lopulta on kyse, se lakkasi tuntumasta nololta.

Myös neuroepätyypillisyys ja sensorisen kuormituksen säätelyn tarve voivat stimuloida kynsien pureskelua. Tässä kategoriassa laukaisijoina voivat toimia tylsistyminen, ärsytyyntyneisyys tai alistimulaatio — suorituskykyiset aivot käyvät tyhjäkäynnillä ja ylikuumenevat.

Jos sinulla on neuroepätyypillisiä piirteitä, kuten minulla, saatat tunnistaa tarpeen rauhoittaa itseäsi hypistelemällä jotakin. Sormenpäiden räplääminen on usein helpoin tapa sensorisen stimulaation aikaansaamiseksi. Ja usein ne ovat myös helposti saatavilla.

Pieni karhea kohta kynnessä voi ensialkuun tuntua häiritsevältä tai ärsyttävältä, ja aivot yrittävät tasoittaa sen ihan vain mukavuuden vuoksi. Ennen kuin huomaatkaan, tuo ”korjaanpa vain tämän yhden reunan” -hetki muuttuu suoranaiseksi kynnen nyppimisen tai puremisen kierteeksi. Ja saattaahan se myös joskus johtaa pieneen verenvuodatukseenkin.

Kynsien pureskelu voi myös liittyä keskittymiseen. Monet nakertelevat kynsiään ollessaan tiukasti syventyneitä johonkin. Kun mieli on muualla, keho siirtyy automattiohjaukseen.

Jos tapa jatkuu yli 30-vuotiaaksi, se ei useinkaan ole enää vain ikään liittyvä vaihe, vaan hermoston omaksuma toimintamalli.

Onko sinua kutsuttu hermoraunioksi, koska pureskelet kynsiäsi? Miten tällaisiin väitteisiin reagoitaisiin, jos vain vastaisit tyynesti: ”Voi ei, en suinkaan — se on vain perfektionismini, jolla on suunta hukassa!”

Vaikka vahvemman immuunijärjestelmän rakentaminen alkaa usein altistumisesta, kynnet voivat olla hieman riskialtista aluetta immuunijärjestelmän parantamiseksi.

Epäkypsyyteen liittyy vahva sosiaalinen häpeäleima. Monet kynsien pureskelijat kärsivät syvästä häpeästä ja ponnistelevat piilottaakseen kätensä. Häpeä voi saada meidät toistamaan kaikenlaisia ei-toivottuja kaavoja. Häpeän huomiotta jättäminen, hiljentämisyrityksistä puhumattakaan, yleensä vain pahentavat tilannetta.

Jotkut väittävät, että kyse on vain kurinalaisuudesta ja tahdonvoimasta. Kuten aiemmin mainitsin, tämä vie meidät vain häpeäkehään. Miten siis voisimme muuttaa ei-toivottua käytöstä saamalla henkilön tuntemaan häpeää ja neuvottomuutta?

Salli minun kuiskata korvaasi salaisuus: emme mitenkään.

Henkilökohtaisesti, omaan kokemukseeni perustuen uskon, että ei-toivotun toiminnan positiivisen tarkoituksen löytäminen tuo mukanaan motivaation ja sitoutumisen — ja silloin voimme ohjata ei-toivotun käytöksen tuottavampaan suuntaan.

Kynsien pureskelun lopettaminenkin on oppimisprosessi. Olen lakannut uskomasta siihen, että joku olisi kykenemätön oppimaan. Useimmiten kyse on vain toimimattomista opetusmenetelmistä.

Suurimman osan ajasta tarvitsemamme taidot ovat jo olemassa, ne ovat vain piilossa tai käyttämättöminä. Joskus ne ilmestyvät heti; joskus niiden löytäminen vie hetken. Mutta ne ovat olemassa.

Kynsienpureskeluni päätepysäkki oli onnistunut ”pyyhkäisykuvioistunto” (Swish Pattern) Se on klassinen NLP-tekniikka, jonka avulla opetetaan aivot nopeasti luopumaan ei-toivotusta tavasta.

Tämä on yksi niistä monista työkaluista, joita on markkinoilla useina eri versioina. Kun prosessi tehdään kokeneen ammattilaisen kanssa, se voi tehdä ihmeitä paitsi kynsienpureskelulle, myös muunlaisille ei-toivotuille käyttäytymismalleille.

Kynteni ovat edelleen hyvin lyhyet. Niiden lyhentämiseen käytetään nykyisin kynsileikkureita, ei hampaitani. Jos kaipaat apua kynsienpureskelun tai jonkin muun ei-toivotun tavan lopettamiseen, olen apunasi!

Mestarin jalanjäljillä – Mistä on taituruus rakennettu?

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu englanniksi. Julkaistu Mediumissa 3.4.2026. (Illumination)

Tiedätkö, mitä pohdin kuumeisesti juuri nyt?

Kuten aina kirjoittaessani, mietin, missä maailmankolkassa tätä tarinaa luetaan. Minulle on tärkeää kunnioittaa jokaista lukijaani – hänen kulttuuriaan ja kansallisuuttaan. Mietin, mahtaako aiheeni olla sinulle entuudestaan tuttu, vai pitääkö minun avata sitä tarkemmin. Jos välillämme on kuilu, mietin, miten ylittäisin sen.

Lukija on nimittäin minulle äärimmäisen tärkeä. Lukija on se, joka tekee tarinasta elävän.

Tätä kirjoittaessani tuo tunne oli erityisen voimakas. Aiheeni vaatii mielestäni aivan erityistä huomaavaisuutta: tänään nimittäin tarkastelen jo edesmenneen miehen taituruutta.

Jotkut rakastavat häntä edelleen. Jotkut taas vihaavat häntä. Monet eivät ole koskaan kuulleetkaan hänestä. Sillä, pidätkö hänestä vai onko hän sinulle täysin yhdentekevä, ei ole merkitystä. Merkitystä on vain hänen ainutlaatuisella taituruudellaan. Häntä voidaan syystä kutsua nykymusiikin keulakuvaksi. Hän oli ensimmäinen – ja uskaltaisin sanoa myös ainoa – täysin omassa luokassaan.

Mallinnuspuuhissa

Katsoin hiljattain hänestä tehdyn dokumenttielokuvan. Olen kuulunut hänen ihailijoihinsa jo 52 vuoden ajan, joten tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen näkemäni dokumentti (hups, miten nuori olenkaan!).

Minulle kerrottiin, että tämän elokuvan näkeminen vastaisi konserttikokemusta. Niinpä luulin melkein meneväni virtuaaliseen konserttiin. Noista parista tunnista tulikin täysin toisenlainen kokemus: löysin itseni analysoimasta hänen taituruutensa elementtejä. Jos joku pystyy tekemään jotain noin poikkeuksellista, eikö meidän kaikkien kannattaisi oppia siitä?

Vaikka nautin musiikista täysin palkein, elokuva oli minulle puhtaasti mallinnuskokemus. Ja olihan minulla tietenkin myös hauskaa. Kiinnitin muun muassa huomiota hänen vierellään soittaneeseen basistiin, joka punaisine hiuspehkoineen toi mieleeni lapsuusvuosiltani tutun Muppet Shown.

Tässä kohtaa on varmaan hyvä hetki paljastaa, että tarinamme mies on Elvis Aron Presley. Elokuva puolestaan on Baz Luhrmannin ohjaama EPiC (Elvis Presley in Concert). Eikä minulle ole luvattu osuutta lipputuloista!

Jos hänen tarinansa on sinulle yhtään tuttu, saatat tietää, että erilaiset lääkeaineet leimasivat erityisesti hänen uransa loppuvaihetta. Omasta mielestäni niiden rooli oli kuitenkin vähemmän merkityksellinen kuin ne elementit, jotka olen tähän juttuun kerännyt. Varma en tietenkään voi olla, mutta pitäydyn tässä olettamuksessa 🤭

Annan paljon arvoa sille, ettei Luhrmann painottanut viimeisten vuosien lääkehuuruja. terveysongelmia tai tähden hiipuvaa hehkua EpiCissä - sen koommin kuin aiemmassakaan elokuvassaan (Elvis, 2024). Sekin on ehdottomasti katsomisen arvoinen – se tuo tarinan esille hieman uudessa valossa. Synkkien puolien hehkuttaminen ei muuta lopputulosta. Luhrmann keskittyi olennaiseen, jatkakaamme mekin samalla tiellä.

Taituruuden rakennusaineet

Näihin asioihin kiinnitin huomiota tarkkaillessani mestaria työn touhussa:

• Yhteys: Tämä nousi ylitse kaiken muun. Hänen yhteytensä yleisöön ja muihin muusikoihin oli omaa luokkaansa. Hän vei sen tasolle, jossa se muuttui

• Yhteenkuuluvuudeksi, joka kattoi kaikki salissa olijat.

• Valppaus: Hän piti muusikkonsa varpaillaan jatkuvan vuorovaikutuksen avulla. Jokainen lavalla olija sai tuntea olevansa tärkeä osa suurempaa kokonaisuutta.

• Johtajuus: Hän toimi kuin kapellimestari, joka johti intensiivistä ja kokonaisvaltaista show’ta. Langat pysyivät visusti hänen käsissään.

• Ilo: Hän oli leikkisä, ja viljeli vitsejä jokaisessa esityksessään.

• Luovuus ja uudistumiskyky: Hän hioi ja kehitti esityksiään jatkuvasti uransa alusta loppuun asti.

• Oppiminen ja mallinnus: Hän tarkkaili ja mallinsi ihailemiaan taiteilijoita koko uransa ajan.

• Kunnioitus: Hän osoitti syvää kunnioitusta niin muita muusikoita kuin yleisöäänkin kohtaan.

• Uteliaisuus: Hän ideoi uutta ja kokeili jatkuvasti erilaisia menetelmiä. Hän piti sen, mikä toimi, ja romutti sen, mikä ei palvellut tarkoitustaan.

• Tasapaino: Hän ei ajanut yleisöään uuvuksiin, vaan antoi heille tilaa palautua lempeämpien kappaleiden parissa. Jokainen esitys oli huolella harkittu kokonaisuus.

• Hengellisyys: Gospelmusiikki kuului olennaisesti jokaiseen esitykseen.

• Nöyryys: Vaikka esitykset olivat mahtipontisia, hän antoi aina tunnustuksen muusikoilleen ja esikuvilleen. Kaikki ei pyörinyt vaintaiteilijan oman egon ympärillä.

• Rakkaus ja intohimo: Rakastava asenne yleisöä kohtaan, rakkaus musiikkiin ja halu luoda unohtumattomia kokemuksia olivat esitysten ydin.

• Periksiantamattomuus: Tämän tason ylläpitäminen vaati melkoista sisua. Harjoituksiin hän suhtautui samalla vakavuudella kuin konsertteihinkin.

On myös paikallaan antaa hänelle tunnustusta siitä aidosta kunnioituksesta, jota hän osoitti nuorempaa muusikkosukupolvea kohtaan. Hän lainasi muun muassa Paul Simonin, Beatlesin ja Bob Dylanin tuotantoa omiin esityksiinsä. Hänelle nämä muusikot eivät olleet kilpailijoita tai uhkatekijöitä. Hän arvosti heidän luovuuttaan ja muokkasi teokset omaan ohjelmistoonsa sopiviksi.

Tämä osoittaa harvinaislaatuista avoimuutta. Hänellä oli selvästi hallussaan ainekset, joita mestarin leipomiseen tarvitaan.

Jos ajattelemme hänen lyhyen elämänsä viimeisiä vaiheita, esiin nousee kuitenkin yksi puuttuva tekijä: kestävä pohja. Liekö hän riittävästi ajatellut, minkä hinnan joutuu maksamaan antaessaan kaikkensa toisille?