Mukavuuteen menehtyminen

Pythonkäärme olohuoneessamme

Me nykyihmiset asumme sisätiloissa. Jossain sisimmässämme edelleen asuva luolaihmisversiokin taitaa jo uskoa meidän olevan turvassa esimerkiksi sapelihammastiikereiltä. Samalla päästämme usein huomaamatta ja hitaasti lipuvan pythonkäärmeen kietoutumaan kaulallemme.

Mistä on mukavuusalue tehty?

Sen rakennusaineita ovat muunmuassa kokemuksemme, mieltymyksemme, inhokkimme, uskomuksemme, ne mallit ja tavoitteet, joita olemme elämämme aikana luoneet ja rakentaneet. Unelmamme ovat kuin ikkunoita mukavuusalueemme seinällä. Voimme katsella tuon ikkunan läpi maisemia, nähdä ulkona jotain mukavaa ja kiehtovaa. Ja kuitenkin olemme turvassa ikkunan takana, mukavuusalueemme suojissa. Ja kyllähän tuota näkyä kelpaa katsella. Samalla voimme selitellä itsellemme, että jonain päivänä me kyllä varmasti teemme sen.

Samaan aikaan toistamme samoja asioita päivästä toiseen tuon mukavuusalueemme sisäpuolella. Samat soittolistat. Samat jutut. Samat poliittiset epäkohdat, samat uskomukset, samatruokalistat ja tutut ostokset. Se on tuttua ja turvallista. Ehkä jopa kodikasta. Täytä veroilmoitus, maksa asumiskulut ja laskut -siinä se on. Lisää rutiineita, lisää tapoja. Turvallista ja ”mukavaa”.

Pidän sanoilla leikittelystä ja näkökulmien vaihtamisesta. Siksi“mitä se itse asiassa tarkoittaa” on yksi suosikkikysymyksistäni, myös tässä yhteydessä. Joten kysäisenpä nyt sinulta: millainen mukavuusalueesi on ja miten toimit sen kanssa? Pysytteletkö mielummin tiiviisti sen sisäpuolella, vai käytkö toistuvasti tutkimassa sen rajoja, harppaatko ehkä rajan yli tuon tuosta tai toisinaan?

Olen viime aikoina ollut osallisena monissa keskusteluissa, jotka ovat osoittaneet, että jos tarkastelemme sitä niinkutsuttua mukavuusaluettamme tarkemmin -jos vain tohdimme- huomaamme, että se saattaakin olla itse asiassa mukavuusalueen vastakohta.

Onhan sen sisäpuolella näennäisesti turvallista. Ja samalla olemme pitkästyneitä, ehkä masentuneitakin. On siis aika etsiä viihdettä ja hupia. Kyllähän me toki ansaitsemme olla onnellisia! Ja juuri siksi on olemassa kasapäin erilaisia palveluita ja hyödykkeitä, joiden väitetään tekevän meidät onnellisiksi. Eikä yhdenkään niistä vaikutus kanna lyhyttä huumaa pidemmälle.

Sshhhh, kuuntele! Kuuletko pythonin jo sihisevän?

On siis aika ostaa isompi tv, vaihtaa parempaan suoratoistopalveluun, ostaa uusia vaatteita, vaihtaa auto tai ehkä löytää rakastaja. Tai lähteä jollekin ennenkuulumattoman päheälle lomalle.

Ohhoh, nyt kuulen jo sihinän hyvin selvästi.

Mikä tahansa muutos kelpaa, kunhan se vain on ulkoinen. Minkä värinen sinun pythonisi muuten on? Syvä suklaanruskea, päivettyneen rusehtava vai oliivinvihreä? Ehkä poltetttu oranssi? Eikö se sulaudukin mukavasti maton väriin! Luulen, että itselläni on tainnut löytyä nurkista jokaista väriä, useampikin kappale.

Tämä mukavuusalue tuo usein mukanaan velkaa, liikakiloja, terveysongelmia, riippuvuuksia, ihmissuhdesolmuja, tylsistyneisyyttä, tyhjyyttä, pitkän listan erilaisia tilauksia ja lisää stresssiä, sitä epämääräistä onttouden tunnetta, joka meitä hiljaisina hetkinä nakertaa. Tämän kokonaisuuden kuorruttavat täyttymättömät haaveet.

Ja tätä me siis kutsumme mukavuusalueeksi! Eikö ole hassua. Olemme valmiita tekemään melkein mitä tahansa voidaksemme välttyä ajattelutapojemme ja uskomustemme lähemmältä tarkastelulta ja uudelleenarvioinnilta. Saati sitten, että ravistelisimme niitä kunnolla.

Mikä tässä on se paras osa? Jos joku tomppeli uskaltautuu kyseenalaistamaan linnakeemme mielekkyyttä, meillä on tuhti varmuusvarasto ammuksia, joilla voimme tuota tomppelia pommittaa. Ne samaiset munat, joita tuo oma pythonimme on muninut, ja pitänyt lämpöisinä.

*Joo, täytyy harkita jos yrittäisi jossain vaiheessa

*Minäpä yritän

*Olen jo liian ...(valitse haluamasi vaihtoehto)

*Kuulostaa kivalta (tähän ammukseen sopii hyvin kyyninen ilme)

*Pistetään korvan taa

*Enhän minä nyt pysty siihen

*Helppohan se sinun on sanoa, kun olet niin... (valiste haluamasi vaihtoehto)

*Mitähän siitäkin muka tulisi

Voit jatkaa listaa omien mieltymystesi mukaan, sillä python munii kerralla 20-30 munaa. Siitä saamme paljon ammuksia -niiden turvin voimme pysyä prikulleen siinä, missä olemme.

Olen tainnut jo ottaa sen tomppelin roolin, joten voin yhtä hyvin viedä suoritukseni loppuun asti ja kysyä; mitä onnellisuus tarkoittaa sinulle? Miten määrittelet sen? Mistä tiedät olevasi onnellinen?

No, minä voin aloittaa.

Koen onnellisuutta voidessani oppia jotain uutta, vaikka pientäkin, joka päivä. Löytää pieniä ilonaiheita. Ainakin yhden täyttymyksellisen hetken päivääni.

Kun pystyn olemaan yhteydessä toisiin tyydyttävällä tavalla, eli kuunnella aidosti ja tulla kuulluksi. Ei se yksimielisyyttä edellytä. Tehdä jotain pieniä hyviä tekoja.

Yllättää jonkun, olkoon se vaikka vain hymy kiukkuiselle ohikulkijalle. Antaa euro tai pari hyväntekeväisyyteen, sen sijaan että käyttäisin sen johonkin, joka katoaa minuuteissa.

Tehdä jokin pyyteetön teko. Nauraa. Ihastua yksityiskohdista. Nähdä jotain kaunista. Tuntea rakkautta. Ottaa päiväunet. Ja kyllä itkeminenkin joskus kuuluu mielestäni onnellisuuteen.

Tämän kaiken keskellä terveyteni ei ole sellainen kuin haluaisin sen olevan. Olen elänyt jo vuosia taloudellisen katastrofin keskellä. Elämä on jatkuvasti täynnä erilaisia epävarmuustekijöitä. Pääse yhdestä eroon, kaksi tulee tilalle sellaisella vauhdilla, että ovenkarmit natisevat.

Entäpä sitten. Elämä on sellaista. Parasta tässä on, ettei minkään yllälueteltujen asioien tarvitse olla isoja, kimaltelevia ja näyttäviä. Omalla kohdallani tunnen, että pienistä paloista rakentuu vakaampi ja kestävämpi alusta kuin hetkellisestä hohteesta. Kukapa meistä syödä kaikki elämänsä päivälliset yhdellä kertaa?

Kun saan itse valita, mistä onnellisuuden tunteeni rakennan, olen ajurin penkillä. Ja se on mielestäni hyvä ratkaisu, sillä voin kontrolloida vain omia tekojani, ajatuksiani ja reaktioitani. En kenenkään muun.

Ja hei, älähän mene ihan vielä. Halusin kertoa, että oma pythonkokoelmani olisi aiemmin varmasti täyttänyt keskikokoisen asunnon. Pythonini myös lisääntyivät ahkerasti, ja löydän niitä edelleen piileksimästä nurkista. Muniakin löytyy sieltä sun täältä.

Kun elämän haasteita käsittelee leikin avulla, niistä tulee helpompia kohdata. Olen itse asiassa kehittänyt tästä itselleni viihdettä, jota kutsun pythoninmunajahdiksi. Kun saan itseni kiinni itse teosta, ajattelen ”Oooho, onpas siinä iso ja komea pythoninmuna. Onpa hienoa, että löysin sen!” Näin oman mukavuusalueen rajamaaston tutkiminen on paljon hauskempaa, eikä itseään tule otettua liian vakavasti. Ainakaan ihan joka kerralla :)

Tämä juttu julkaistiin Mediumissa Activated Thinker-sivulla 16.5.2026 nimellä Death By Comfort. Juttu on alunperin kirjoitettu englanniksi.)

Aloitin aktiivisen kirjoittamisen elokuussa 2025 Medium-alustalla nimellä @CuriousMind. Mediumissa suurin osa jutuistani on maksumuurin takana, maksuttomat englanninkieliset tarinat löydät Substackista.

Now Let’s Play – tietämättömyyden jalo taito

Pyörtyneitä kanoja ja krokotiilivauvoja -leikkisä muistutus siitä, miksi on tärkeää kyseenalaistaa oletuksiamme ja stereotypioitamme

Tämä tarina on kirjoitettu aluperin englanniksi ja julkaistu 28.1.2026 Medium-alustalla Pen With Paper-julkaisussa nimellä NowLet’sPlay.

Meillä on usein tapana tehdä päätelmiä sen perusteella, mitä näemme, kuulemme, haistamme ja tunnemme. Sen pohjalta rakentelemme myös usein erilaisia teorioita.

Ajatellaanpa, että kuulet murinaa. Mikä on ensimmäinen ajatuksesi? Tähän toki vaikuttaa se, missäpäin maailmaa asut. Meillähän on usein tapana tarttua ensimmäiseksi siihen lähimpään ja tutuimpaan vaihtoehtoon. Ajattelisitko sinä siis murinan lähteen olevan leijonanpentu tai tiikeri? Apina? Koira? Villisikakarju? Vai onko se oma vatsasi, joka muistuttaa sinua jo ohitetusta lounasajasta?

Jos taas näet jonkun työntävän lastenvaunuja, ajatteletko, että joku on lähtenyt vauvan kanssa kävelylle? Vai ovatko vaunut ehkä valjastettu johonkin muuhun käyttöön, esimerkiksi johonkin, jonka kantaminen olisi ollut työlästä tai tuottanut liikaa meluhaittaa? Onko vaunuissa ehkä lemmikki?

On helppoa etsiä erilaisia selityksiä.

Pysähdytäänpä hetkeksi pohtimaan, kuinka usein pitäydymme siinä ensimmäisessä tai toisessa vaihtoehdossa, jotka voivat muuttua ensin teorioiksi, sitten uskomuksiksi -ilman, että tulimme kertaakaan kyseenalaistaneeksi omaa versiotamme

Olen leikkisällä tuulella, joten haluaisin kutsua sinut rakentamaan kanssani tarinaa! Aloitetaan vaikka kysymällä, mitkä ovat sinun ensimmäiset kysymyksesi, kun et ole varma jostain asiasta?

Omani ovat ’Mitä se tarkoittaa’ ja ’mistä tiedät sen olevan niin’?

Ja nyt leikkimään!

Kävin tapaamassa toisessa kaupungissa asuvaa ystävääni. Paluumatkalla näin kolmen, iloisen nuoren miehen nousevan samaan bussiin kanssani, iältään he olivat ehkä kahden-ja kolmenkymmenen välimaastossa. Yksi heistä kantoi punaista muovipulkkaa. Ulkonäön perusteella olisin voinut arvella heidän olevan lähtöisin jostain Intian niemimaalta. Tuolloin utelias mieleni jupisi minulle ’oletpas sinä rajoittunut’. Totta. He voivat olla kotoisin aivan mistä tahansa, genetiikka, hiusten tai ihon väri ei todellakaan ole alkuperämerkki.

Mikä voisi olla kaikkein hassuin vaihtoehto? Ehkä Chukotka Siperiassa? Mutta mistä ihmeestä minä sen voisin tietää! Eikä heidän alkuperänsä sitäpaitsi edes kuulu minulle -tämähän on vain leikittelyä.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että he ovat ehkä olleet viettämässä talvista iltapäivää pulkkaillen tuossa mäkisessä kaupungissa, ottaneet talvesta ilon irti. Mutta mistä minä sen tietäisin! Ehkä he ovat ostaneet pulkan ja haluavat antaa sen jollekin lahjaksi? Tai voittaneet sen bingossa?

Tai lainanneet sen joltain? Ehkä he haluavat lahjoittaa sen Petteri punakuonolle? Vaihtoehtojahan voi olla vaikka kuinka paljon.

Mikä voisi olla kaikkein hulluin vaihtoehto? Hömmm…. No, ehkä he näkivät jossain hylätyn pulkan, löysivät kulman takaa neljä pyörtynyttä kanaa sekä lähistöltä lisäksi yhden loukkaantuneen kalkkunan, ja päättivät viedä ne eläinlääkäriin pulkkaa hyödyntäen. Seuraavaksi he eivät ehkä tienneet, mitä tehdä pulkalle, joten he halusivat ehkä viedä sen poliisiasemalle löytötavaroihin. Se oli kuitenkin jo suljettu. Koska pulkassa ei ole rekisterikilpiä, omistajaa ei voida jäljittää. Ehkä ohikulkija ehdotti, että he pitäisivät pulkan. Todennäköisesti nyt ollaan jo pahasti hakoteillä, mutta itselläni oli hauskaa visualisoidessani tätä tapahtumaketjua.

Ehkä alunperinkin heillä oli tarkoitus käyttää pulkkaa aivan muihin tarkoituksiin kuin mäenlaskuun. Ehkä heillä olisi kotona pikku krokotiilivauva, jolle he tarvitsivat kylpyammeen. Ehkä he kasvattaisivat siinä kesällä yrttejä. Ehkä sen tarkoitus olisi toimia sateensuojana. Ehkä jonkin sisustushaaveisiin on jo kauan kuulunut punainen pulkka suorastaan pakollisena elementtinä?

Varmasti mikään näistä ajatuksista ei vastannut todellisuutta. Eikä sillä ole mitään merkitystä. Ajatukset tuottivat minulle paljon hupia, mielikuvitukseni sai hyvän verryttelyn, ja minä itse muistutuksen siitä, miten helppoa on jäädä jumiin rajallisiin vaihtoehtoihin, stereotypioihin ja uskomuksiin.

Se, millä oli merkitystä, oli noiden nuorten miesten hilpeä olemus ja aito ilo, joka ei voinut olla tarttumatta. Koska uteliaisuuteni on jokseenkin kyltymätön, olisi hauska kuulla, millaisen tarinan sinä tästä rakentaisit? Miten pulkka päätyi noille nuorille miehille, mitä he tekivät sen kanssa, tai mitä suunnitelmia heillä oli sen suhteen?

Päästä mielikuvituksesi valloilleen -ja jos haluat, lähetä oma tarinasi minulle!

Taidetta, nostalgiaa ja marseillesaippuaa

Matkalla kohden kevyempää hiilijalanjälkeä

Juttu on kirjoitettu alunperin englanniksi ja julkaistu Pen with Paper-julkaisuss Mediumissa 20.4.2026

Kävin hiljaittain Taidehallin näyttelyssä, jossa pysähdyin ihastelemaan Pekka Halosen teosta Kesäurheilua. Leikittelen usein aikajanan kanssa -eli siirrän tapahtumia aikakaudelta toiselle tarkastellakseni niitä eri näkökulmista- ja löysin itseni pohtimasta, miltä tuo maalaus mahtaisi nykypäivän versiona näyttää?

Vaatteet olisivat tietenkin erilaisia. Hengittävät pellavavaatteet olisi korvattu synteettisillä, massatuotetuilla vaatteilla. Puuveneen tilalla olisi todennäköisesti lasikuituvene. Ja tässä kohdin ajatukset lähtivätkin synkemmille poluille.

Löytäisikö maalari teostaan varten yhtä puhdasta vettä? Vai kelluisiko veden pinnalla jokin kemiallisen päästön aiheuttaman myrkyllinen vaahtokerros? Seisoisivatko miehet vielä paljasjaloin purossa? Ehkä he joutuisivat väistelemään ruosteisia purkkeja, lasinsiruja ja pullonpohjia.

Ehkä taustalla seisoisi hylätty pesukone, vierellään vanha jääkaappi, joka olisi jätetty ruostumaan ruohikkoon. Muoviroskaa pilkistelisi sieltä sun täältä. Tuon “modernin” version ajatteleminen sai minut taas kerran miettimään, miten voisimme vähentää sitä kuormaa, jonka keskellä tulevat sukupolvet joutuvat elämään.

Uskallan julistautua ahkeraksi maalaustaiteen kuluttajaksi. Paikallisissa museoissa tulee vierailtua lähes aina, kun uusia maalauksia tai valokuvia on esillä.

Vuosittaiseksi pyhiinvaelluskohteekseni on muodostunut Halosenniemi, Pekka Halosen (1865-1933) ihastuttava puutalo Tuusulanjärven rannalla. Talossa voi edelleen aistia sen kodikkaan ja rakastavan ilmapiirin, jonka kahdeksanlapsinen perhe on jälkeensä jättänyt.

Oma suosikkini talossa on ruokasuoja. Pysähdyn nuuskimaan ruokasuojan ovenrakoa, josta saatan vieläkin vetää sieraimiini hippusen samaa tuoksua, joka on unohtumattomasti jäänyt muistiini oman isoäitini ruokasuojasta. Halosenniemen ruokasuojan ovi on tosin lukittu, mutta eihän se ovenraosta haistelua estä.

Nämä nostalgiset muistot saavat minut jatkuvasti miettimään miten omaa osuutta ympäristökuormasta voisi vähentää. Etsin omassa kodissani jatkuvasti ekologisempia vaihtoehtoja. Uusin villitykseni on tiskaamiseen tarkoitettu marseillesaippua. Muoviset tiskisienet ovat saaneet väistyä luonnonsienen tieltä. Etikka, ruokasooda ja Universal Stone’na tunnettu yleispuhdistusaine ovat päivittäisessä käytössä.

Yli kymmenen vuoden ajan olen täyttänyt yhtä ja samaa pumppupulloa nestemäisillä saippuoilla, kunnes siirryimme takaisin vanhan kunnon palasaippuan pariin. Pääsääntöisesti en ole ostanut uusia vaatteita noin viiteentoista vuoteen. Sukat ja alusvaatteet ovat toki poikkeus. Kierrätysvaatteet antavat mielestäni myös tilaa persoonallisemmalle pukeutumistyylille. Rakkaimmat vaatteeni ovatkin kierrätettyjä, osa kotitekoisia.

Suuri osa kuivatarvikkeista ja lisäravinteista ostetaan hävikkisovellusten, kuten Fiksuruoan kautta. Toki hintakin merkitsee, mutta minulle tärkein asia on hävikin vähentäminen. Tällaiset pienet teot eivät tietenkään pelasta planeettaa -koen kuitenkin katsovani Halosen maalausta hiukan köykäisemmin tuntein.

Minkälaista modernia luontomaisemaa sinä mieluiten katsoisit, ja mitä olisit omassa arjessasi valmis muuttamaan sen toteutumiseksi?

Tämä tarina syntyi Medium-alustan Wanderer’s Tavern-sivulla olleen kirjoitushaasteen innoittamana. Tehtävänä oli kirjoittaa tavernaan liittyvä tarina ensimmäisessä persoonassa. Tarina on kirjoitettu alunperin suomeksi ja käännetty englanniksi. Julkaistu Mediumissa 21.2.2026 nimellä A Tale for the Tavern -The Old Innkeeper.

Tavernan tarinoita

Vanha isäntä

Oma on oikeastaan syyni. Olin pyytänyt Jussia jo pitkään kunnostamaan sen ylimmäisen portaan. Enkä nyt tarkoita sitä maanviljelijä-Jussia, hänhän on suorastaan maan suola, vaan sitä timpuri-Jussia. Onhan hänkin hyvä kaveri, ja todella taitava käsistään. Mutta hänellä on ongelmia sen pullon hengen kanssa. Äkkiä siinä pari viikkoa hujahtaa, kun hänellä korkki aukeaa. Sitten ukko on häpeissään kuin mikä, ja tekee taas hulluna töitä muutaman viikon. Eikä jostain syystä muista minun porrastani korjata, vaikka on jo joulusta asti ollut minulle monta kymppiä velkaa.

No, mutta palataan siihen heinäkuun sunnuntaihin. Jo viikon verran oli satanut kuin Esterin teekannusta. Se tietää aina meikäläiselle kiirettä. Viljelijät eivät pääse pelloille, heinä mätänee seipäille. Niin ne sitten kokoontuvat tänne, syövät ja juovat. Ja yleensä riittävästi juotuaan ryhtyvät rähinöimään. Ovat jotenkin räjähdysalttiita. Tälläkin viikolla jouduin heittämään kolme niistä ulos. Minä, kuusikymppinen ukko, jonka nivelet on nivelrikko jyrsinyt heikkoon kuntoon.

Tiedät kyllä sen sekunnin murto-osan. Tiedän, että tiedät. Olet kokenut sen, mutta jos olet siinä lukeaksesi tarinani, kehosi piti sen hetken ajan puoliasi.

Se on se ohikiitävän pieni hetki, jolloin kehosi miettii, pysyvätkö lihakset ja nivelet samalla puolella. Ei siinä mene kuin kissan hännän heilaus, mutta pitkältä se tuntuu. Siinä ehtii mennä pitkä rivi ajatuksia eestaas, kovalla vauhdilla.

Minulla se ketju petti. Se oli se toiseksi viimeinen porras matkalla yläkertaan, jossa huoneeni on. Kapea portaikko, liukkaaksi kulunut, ruman siniseksi maalattu puuporras. Siinä minä liukastuin. Ei se matka alas pitkä ollut, Luojan kiitos. Muutama tussaus, pumps, pumps, pumps, ja sitten se viimeinen, PUM.

Siihen loppui minun taipaleeni. Äläkä suotta ole pahoillasi, ei se paljoa sattunut.

Eikä Maijun onneksi minusta edes vuotanut verta. Hän varmasti arvosti sitä.

Siinä minä sitten röhnötin portaiden alla kuin rutistunut heinäsäkki. Pää taittuneena seinää vasten, toinen käsivarsi selän alla, polvet melkein suussa. Ei ollut komia näky. Hetken aikaa katselin tuota myttyä katonrajasta.

Tarttis varmaan tehrä jotain, ajattelin. Aioin lähteä katsomaan salin puolelle, onko Maiju vielä siellä. En ryhmyisillä sormillani saanut ovenkahvasta otetta, ihan kuin koko kahva olisi mennyt käsistäni läpi. Sitten huomasin, että pääsinkin sujuvasti läpi ovista.

Ja siellä se Maiju oli vielä luuttuamassa lattiaa. Marssi ämpäri kädessä ovelle, heittääkseen ulos likavedet. Olihan siinä seassa savikokkareita ja oljenpätkiä, varmaan joku hevon kakkarakin. Kaikkea ne ukot saappaissaan kantoivatkin sisälle.

Menin Maijun eteen, mutta hän käveli lävitseni. Lukitsi oven ja lähti. Sinne minä jäin itsekseni ihmettelemään, ja tajusin, että taisin olla nyt sitten oikeasti kuollut.

Seuraavana aamuna keittäjä-Anni tuli töihin. Kellon olisi voinut tarkistaa sen likan liikkeiden mukaan. Reipas tyttö. Anni kun ei nähnyt minua alhaalla, päätti lähteä ylhäältä etsimään. Jos nyt olisi käynyt niin kuin joskus ennenkin, että olisin lääkinnyt nivelkipuja parilla ylimääräisellä viskillä, ja jäänyt höyhensaarille yliaikaa köllöttelemään.

Ei meinannut Anni saada portaikon ovea auki. Ihmekös tuo, kun minä siinä vielä maata rojotin oven edessä. Kun hän sitten lopulta sai oven pungerrettua auki, pääsi häneltä hirvittävä huuto. Ei se kuolleista herättänyt, mutta säikäytti melkein minutkin. Anni lähti kauhiaa huutoa pitäen juoksemaan Maijun talolle, puolen mailin päähän mutaista tietä pitkin. Ei siinä minun rauhoitteluni auttanut, likka oli hädissään kuin tipu kanalassa, jonne oli kettu salaa hyökännyt.

Hässäkkähän siitä tuli. Ensin tuli se paskantärkeä poliisi paikalle. Sitten tuli auto hakemaan ruumiini. Tuli pappikin – lepatti siinä touhuissaan, harppoen pitkin salia. Taisi lopulta huokaista helpotuksesta, oli hänkin pari kymppiä pystyssä. Näin se luonto hoitaa asiat.

Sinne kylmään saveen porukoideni viereen ne laskivat minutkin. Hassua oli katsoa omaa nimeä kivessä. Ruoho pukkaa kummun päälle ensi kesänä, ja silloin minä olen sen ruohon väärällä puolella.

Ne, jotka vielä elävät ja hengittävät, eivät enää näe minua. Eivätkä kuule. Joskus tekisi kyllä mieli ravistaa niin, että hampaat kalajavat, jotta kuulisivat. Mutta he vain tuijottavat, niin, että silmät katsoa tapittavat lävitseni. Ehkä se elossa oleminen vie niin paljon voimia, ettei meitä kuolleita jouda huomata.

Veljenpoika Antti otti sitten tavernan hoitaakseen. Saisinpa taottua järkeä pojan päähän. Sanoisin, että lähde pois kylästä, ota itsellesi mukava naikkonen ja perusta perhe. Ei poika tiedä, että tavernan isännän perheeksi tulee koko perhanan kylä. Halusit tai et. Osa niistä onkin niin mukavaa sakkia, että kelpuuttaisin mieluusti omaan perheeseen. Sitten ovat ne uuninpankopojat, oikeat rautanaulat persauksissa. Eivät pääse äidin helmoista irti, olueenmenevät laiskat nahjukset.

Katselen Anttia tiskin takana. Se on niin tosissaan, että tekisi välillä mieli antaa pikku tillikka korville. Poika luulee omistavansa paikan, muttei vielä tiedä että taverna se omistaa hänet, eikä toisinpäin.

Kunnon poika hän on kyllä. On hyvä isäntä Annille ja Maijulle. Taitaa olla iskenyt silmänsä Anniin. Ei siitä kyllä mitään tule, Anni on niitä Kristuksen morsiamia. Ei se likka tavernan isännän petiin sovi.

Jos tulet käymään tavernassani, saatat tuntea viileän ilmavirran poskellasi. Tai kuulla puhettani, ja se on kyllä elävän korvaan niin vaimeaa, että alat ehkä miettiä, onko se vain se eilisillan viimeinen tuoppi joka siellä kuiskii korvaasi.

Jos jäät yöksi, tunnet sen kylmän ilmavirran portaissa. Minähän se siinä. Koitan katsos varoittaa sinua siitä toiseksi ylimmästä portaasta. Koitan kanssa Anttia muistutella siitä, ettei hän antaisi tämän paikan omia itseään. Siksi tiputtelen muutaman tuopin silloin tällöin alas. Antti ei sitä ymmärrä vielä, ihmettelee vain että miksi ne tuopit tippuu.

Koitan sanoa sinulle, että elä elämäsi täysillä, kun olet vielä näkyvissä ja kuuluvissa. Rakasta, ja ota hitto vieköön rakkaus vastaan. Se naamio, jota te kaikki kannatte, heitä hyvä ihminen se pois. Ei se sinun elämästäsi sen kummempaa tee. Ja kun tulet tälle puolelle, huomaat, että se vei paljon hyvää elämästäsi pois. Täältä käsin et enää niitä juttuja katsos voi korjata. Eikä sinua täältä kukaan kuule tai näe. Voivat ne sinulle jutella, mutteivät kuule, Jos järkkäät niille jotain kivaa, eivät kuitenkaan ymmärrä että se olit sinä, joka sen teki.

Jos sinulla oli niille jotain merkitystä, ne pitävät kuvaasi seinällä tikkataulun vieressä. Siinä se minunkin kuvani on. Aikanaan sekin lopulta unohtuu.

Ja sadesäällä ole kuule varovainen, kun lähdet täältä. Se mäki ennen seuraavaa kylää on paha paikka. Siinä on moni vaunu, hevonen ja ajajakin suistunut tieltä. Joidenkin matka on siihen päättynyt. Mene sinä perille asti. Ja muista hyvä ihminen elää ja rakastaa.

Bill Nighy ja minä: yhteinen entinen paheemme

Mitä tapahtuu, kun perfektionistiset aivot ovat suuntaa vailla?

Julkaistu Mediumissa 1.6. 2026 otsikolla Bill Nighy and Me; Our Shared Former Vice (Pen With Paper). Teksti on kirjoitettu alunperin englanniksi.

Jos olet yksi niistä harvoista, jotka pystyvät lopettamaan minkä tahansa huonon tavan pelkän tahdonvoiman turvin, voit hyvillä mielin sanoa: ”No, minä vain päätin lopettaa sen”, ja jatkaa päivääsi.

Siinä tapauksessa täällä ei taida olla sinulle mitään tarjolla.

Meille muille tahdonvoima on tietoinen, rajallinen voimavara. Se on kuin taskulampun paristo, joka tyhjenee aikanaan. Monet tavoistamme ovat tiedostamattomia, ja jokseenkin automatisoituneita. Ne pyörivät hiljaa taustalla sillä aikaa, kun me uskottavin elkein teeskentelemme olevamme ohjaajan penkillä.

Sain vastikään tietää, että jopa yhdellä lempinäyttelijöistäni, Bill Nighyllä, on ollut samanlainen, sitkeä tapa kuin minulla — ja niin myös hänen sisarellaan. Kumpikaan näistä tavoista ei aikuisiällä ole… no, sanotaan vaikka, yleisesti hyväksytty.

Voit tutustua aiheeseen tarkemmin hänen hulppeanhauskassa Spotify-podcastissaan ill-advised. Jaksossa nimeltä ”The Cult Of My Inadequancy” hän mainitsee, heidän äitinsä läimäytteli sisaruksia suulle avokämmenellä saadakseen heidät luopumaan näistä huonoista tavoistaan.

Miten tahdonvoima voisi auttaa meitä? Hyvä kysymys. Jos yritämme murskata nämä ei-toivotut tapamme tahdonvoiman avulla, emme yleensä saakaan aikaan toivomiamme tuloksia. Sen sijaan tahdonvoima saattaa ajaa meidät henkiseen häpeänurkkaukseen.

Yrittäminen on muuten yksi inhokkisanoistani, ja ansaitsee aivan oman, erillisen tarinansa.

Kun lopettaminen tahdonvoiman tai itsekurin avulla ei onnistukaan, alat tuntea olevasi epäonnistuja. Tuon häpeän tuoma stressi laukaisee epätoivoisen tarpeen säädellä tunteitasi, jolloin toistat tapaasi, jotta voisit selvitä häpeän tunteesta. Sillä teit sen taas, vaikka olit jo päättänyt, ettet enää koskaan tekisi.

Yrität siis käytännössä sammuttaa tulipaloa kaatamalla siihen bensiiniä.

Ja tämä meidän yhteinen paheemme, se on kynsien pureskelu.

Oletko sinä pureskellut kynsiäsi, tai vaikkapa nyppinyt hiuksiasi vielä 30 ikävuoden jälkeen? Tai oletko vielä alle 30-vuotias, ja toivot, että pystyisit lopettamaan pureskelu saavutettuasi tuon näennäisesti siunatun 30 vuoden iän?

Tarkastellaanpa ensin hieman tilastoja kynsien pureskelusta. Joidenkin tilastojen mukaan yli 30-vuotias kynsienpureskelija voidaan leimata lapselliseksi.

Tutkimukset osoittavat, että noin kolmasosa 7–10-vuotiaista lapsista pureskelee kynsiään. Teini-ikä on suoranaista kynsienpureskelun kulta-aikaa, jolloin jopa 45 % nuorista järsii kynsiään.

Kun teinivuodet ovat ohi, tavasta kuuluisi tilastojen mukaan päästä eroon — ainakin kolmeenkymmeneen ikävuoteen mennessä. Tilastot näet väittävät, että noin 75 % kynsiään purevista teineistä lopettaa pureskelun 30 vuoden ikään mennessä.

Entä, jos tapa ei kolmenkympin korvilla lopukaan? Tarkoittako se, että olet yhä lapsellinen?

Ei tietenkään. Jos joku haluaa lyödä sinuun sellaisen leiman, ei sinun tarvitse siitä välittää. Voit kertoa heille kuuluvasi siihen 20–30 prosenttiin, jotka tyynesti jatkoivat kynsiensä pureskelua. Ja kun jatkat lukemista, löydät lisää aseita puolustaaksesi itseäsi.

Minulla on taipumus ajatella, että jokaisella käyttäytymismallilla on positiivinen tarkoitus. Kunnes joku todistaa aukottomasti minun olevan väärässä, aion pitää kiinni tästä uskomuksestani.

Mikä positiivinen tarkoitus voisi siis olla sillä, että jatkaa lapselliseksi leimattua tapaa pitkälle aikuisikään, tai jopa vanhuuteen asti?

Esimerkiksi se, että kynsien pureskelua käytetään usein tunteiden säätelyyn, kuten stressin, ahdistuksen tai turhautumisen sietämiseen.

Tai ehkä olet perfektionisti? Tutkimukset viittaavat siihen, että krooniset kynsien pureskelijat ovat usein perfektionisteja. Aivosi eivät suinkaan yritä satuttaa tai nolata sinua. Ne yrittävät vain siistiä sitä karheaa kyntesi reunaa, metaforallisesti kuvaten käyttäen moukaria apunaan. Aivot eivät nimittäin läheskään aina valitse tehokkainta tai järkevintä mahdollista tapaa, vaan tukeutuvat tutuimpaan ja lähimpään oikopolkuun.

Tällaisina hetkinä usein mietin, lakkaavatko nämä jatkuvat kaapista ulostulot koskaan tuntumaan kiusallisilta.

Kyllä, olen pureskellut kynsiäni jatkuvasti -aina 55 vuoden ikään asti.

Ja voin samaistua vahvasti tuohon yhteyteen perfektionismin ja kroonisen kynsienpureskelun välillä.

Aivoni eivät ole yrittäneet sabotoida minua. Ne ovat yrittäneet säädellä kuormitustasoani, tarjota muuta ajateltavaa, tai muuten vain korjata jotain, mikä on tuntunut olevan pois kohdiltaan. Kun ymmärsin, mistä kynsien pureskelussa lopulta on kyse, se lakkasi tuntumasta nololta.

Myös neuroepätyypillisyys ja sensorisen kuormituksen säätelyn tarve voivat stimuloida kynsien pureskelua. Tässä kategoriassa laukaisijoina voivat toimia tylsistyminen, ärsytyyntyneisyys tai alistimulaatio — suorituskykyiset aivot käyvät tyhjäkäynnillä ja ylikuumenevat.

Jos sinulla on neuroepätyypillisiä piirteitä, kuten minulla, saatat tunnistaa tarpeen rauhoittaa itseäsi hypistelemällä jotakin. Sormenpäiden räplääminen on usein helpoin tapa sensorisen stimulaation aikaansaamiseksi. Ja usein ne ovat myös helposti saatavilla.

Pieni karhea kohta kynnessä voi ensialkuun tuntua häiritsevältä tai ärsyttävältä, ja aivot yrittävät tasoittaa sen ihan vain mukavuuden vuoksi. Ennen kuin huomaatkaan, tuo ”korjaanpa vain tämän yhden reunan” -hetki muuttuu suoranaiseksi kynnen nyppimisen tai puremisen kierteeksi. Ja saattaahan se myös joskus johtaa pieneen verenvuodatukseenkin.

Kynsien pureskelu voi myös liittyä keskittymiseen. Monet nakertelevat kynsiään ollessaan tiukasti syventyneitä johonkin. Kun mieli on muualla, keho siirtyy automattiohjaukseen.

Jos tapa jatkuu yli 30-vuotiaaksi, se ei useinkaan ole enää vain ikään liittyvä vaihe, vaan hermoston omaksuma toimintamalli.

Onko sinua kutsuttu hermoraunioksi, koska pureskelet kynsiäsi? Miten tällaisiin väitteisiin reagoitaisiin, jos vain vastaisit tyynesti: ”Voi ei, en suinkaan — se on vain perfektionismini, jolla on suunta hukassa!”

Vaikka vahvemman immuunijärjestelmän rakentaminen alkaa usein altistumisesta, kynnet voivat olla hieman riskialtista aluetta immuunijärjestelmän parantamiseksi.

Epäkypsyyteen liittyy vahva sosiaalinen häpeäleima. Monet kynsien pureskelijat kärsivät syvästä häpeästä ja ponnistelevat piilottaakseen kätensä. Häpeä voi saada meidät toistamaan kaikenlaisia ei-toivottuja kaavoja. Häpeän huomiotta jättäminen, hiljentämisyrityksistä puhumattakaan, yleensä vain pahentavat tilannetta.

Jotkut väittävät, että kyse on vain kurinalaisuudesta ja tahdonvoimasta. Kuten aiemmin mainitsin, tämä vie meidät vain häpeäkehään. Miten siis voisimme muuttaa ei-toivottua käytöstä saamalla henkilön tuntemaan häpeää ja neuvottomuutta?

Salli minun kuiskata korvaasi salaisuus: emme mitenkään.

Henkilökohtaisesti, omaan kokemukseeni perustuen uskon, että ei-toivotun toiminnan positiivisen tarkoituksen löytäminen tuo mukanaan motivaation ja sitoutumisen — ja silloin voimme ohjata ei-toivotun käytöksen tuottavampaan suuntaan.

Kynsien pureskelun lopettaminenkin on oppimisprosessi. Olen lakannut uskomasta siihen, että joku olisi kykenemätön oppimaan. Useimmiten kyse on vain toimimattomista opetusmenetelmistä.

Suurimman osan ajasta tarvitsemamme taidot ovat jo olemassa, ne ovat vain piilossa tai käyttämättöminä. Joskus ne ilmestyvät heti; joskus niiden löytäminen vie hetken. Mutta ne ovat olemassa.

Kynsienpureskeluni päätepysäkki oli onnistunut ”pyyhkäisykuvioistunto” (Swish Pattern) Se on klassinen NLP-tekniikka, jonka avulla opetetaan aivot nopeasti luopumaan ei-toivotusta tavasta.

Tämä on yksi niistä monista työkaluista, joita on markkinoilla useina eri versioina. Kun prosessi tehdään kokeneen ammattilaisen kanssa, se voi tehdä ihmeitä paitsi kynsienpureskelulle, myös muunlaisille ei-toivotuille käyttäytymismalleille.

Kynteni ovat edelleen hyvin lyhyet. Niiden lyhentämiseen käytetään nykyisin kynsileikkureita, ei hampaitani. Jos kaipaat apua kynsienpureskelun tai jonkin muun ei-toivotun tavan lopettamiseen, olen apunasi!

Mestarin jalanjäljillä – Mistä on taituruus rakennettu?

Tämä tarina on alun perin kirjoitettu englanniksi. Julkaistu Mediumissa 3.4.2026. (Illumination)

Tiedätkö, mitä pohdin kuumeisesti juuri nyt?

Kuten aina kirjoittaessani, mietin, missä maailmankolkassa tätä tarinaa luetaan. Minulle on tärkeää kunnioittaa jokaista lukijaani – hänen kulttuuriaan ja kansallisuuttaan. Mietin, mahtaako aiheeni olla sinulle entuudestaan tuttu, vai pitääkö minun avata sitä tarkemmin. Jos välillämme on kuilu, mietin, miten ylittäisin sen.

Lukija on nimittäin minulle äärimmäisen tärkeä. Lukija on se, joka tekee tarinasta elävän.

Tätä kirjoittaessani tuo tunne oli erityisen voimakas. Aiheeni vaatii mielestäni aivan erityistä huomaavaisuutta: tänään nimittäin tarkastelen jo edesmenneen miehen taituruutta.

Jotkut rakastavat häntä edelleen. Jotkut taas vihaavat häntä. Monet eivät ole koskaan kuulleetkaan hänestä. Sillä, pidätkö hänestä vai onko hän sinulle täysin yhdentekevä, ei ole merkitystä. Merkitystä on vain hänen ainutlaatuisella taituruudellaan. Häntä voidaan syystä kutsua nykymusiikin keulakuvaksi. Hän oli ensimmäinen – ja uskaltaisin sanoa myös ainoa – täysin omassa luokassaan.

Mallinnuspuuhissa

Katsoin hiljattain hänestä tehdyn dokumenttielokuvan. Olen kuulunut hänen ihailijoihinsa jo 52 vuoden ajan, joten tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen näkemäni dokumentti (hups, miten nuori olenkaan!).

Minulle kerrottiin, että tämän elokuvan näkeminen vastaisi konserttikokemusta. Niinpä luulin melkein meneväni virtuaaliseen konserttiin. Noista parista tunnista tulikin täysin toisenlainen kokemus: löysin itseni analysoimasta hänen taituruutensa elementtejä. Jos joku pystyy tekemään jotain noin poikkeuksellista, eikö meidän kaikkien kannattaisi oppia siitä?

Vaikka nautin musiikista täysin palkein, elokuva oli minulle puhtaasti mallinnuskokemus. Ja olihan minulla tietenkin myös hauskaa. Kiinnitin muun muassa huomiota hänen vierellään soittaneeseen basistiin, joka punaisine hiuspehkoineen toi mieleeni lapsuusvuosiltani tutun Muppet Shown.

Tässä kohtaa on varmaan hyvä hetki paljastaa, että tarinamme mies on Elvis Aron Presley. Elokuva puolestaan on Baz Luhrmannin ohjaama EPiC (Elvis Presley in Concert). Eikä minulle ole luvattu osuutta lipputuloista!

Jos hänen tarinansa on sinulle yhtään tuttu, saatat tietää, että erilaiset lääkeaineet leimasivat erityisesti hänen uransa loppuvaihetta. Omasta mielestäni niiden rooli oli kuitenkin vähemmän merkityksellinen kuin ne elementit, jotka olen tähän juttuun kerännyt. Varma en tietenkään voi olla, mutta pitäydyn tässä olettamuksessa 🤭

Annan paljon arvoa sille, ettei Luhrmann painottanut viimeisten vuosien lääkehuuruja. terveysongelmia tai tähden hiipuvaa hehkua EpiCissä - sen koommin kuin aiemmassakaan elokuvassaan (Elvis, 2024). Sekin on ehdottomasti katsomisen arvoinen – se tuo tarinan esille hieman uudessa valossa. Synkkien puolien hehkuttaminen ei muuta lopputulosta. Luhrmann keskittyi olennaiseen, jatkakaamme mekin samalla tiellä.

Taituruuden rakennusaineet

Näihin asioihin kiinnitin huomiota tarkkaillessani mestaria työn touhussa:

• Yhteys: Tämä nousi ylitse kaiken muun. Hänen yhteytensä yleisöön ja muihin muusikoihin oli omaa luokkaansa. Hän vei sen tasolle, jossa se muuttui

• Yhteenkuuluvuudeksi, joka kattoi kaikki salissa olijat.

• Valppaus: Hän piti muusikkonsa varpaillaan jatkuvan vuorovaikutuksen avulla. Jokainen lavalla olija sai tuntea olevansa tärkeä osa suurempaa kokonaisuutta.

• Johtajuus: Hän toimi kuin kapellimestari, joka johti intensiivistä ja kokonaisvaltaista show’ta. Langat pysyivät visusti hänen käsissään.

• Ilo: Hän oli leikkisä, ja viljeli vitsejä jokaisessa esityksessään.

• Luovuus ja uudistumiskyky: Hän hioi ja kehitti esityksiään jatkuvasti uransa alusta loppuun asti.

• Oppiminen ja mallinnus: Hän tarkkaili ja mallinsi ihailemiaan taiteilijoita koko uransa ajan.

• Kunnioitus: Hän osoitti syvää kunnioitusta niin muita muusikoita kuin yleisöäänkin kohtaan.

• Uteliaisuus: Hän ideoi uutta ja kokeili jatkuvasti erilaisia menetelmiä. Hän piti sen, mikä toimi, ja romutti sen, mikä ei palvellut tarkoitustaan.

• Tasapaino: Hän ei ajanut yleisöään uuvuksiin, vaan antoi heille tilaa palautua lempeämpien kappaleiden parissa. Jokainen esitys oli huolella harkittu kokonaisuus.

• Hengellisyys: Gospelmusiikki kuului olennaisesti jokaiseen esitykseen.

• Nöyryys: Vaikka esitykset olivat mahtipontisia, hän antoi aina tunnustuksen muusikoilleen ja esikuvilleen. Kaikki ei pyörinyt vaintaiteilijan oman egon ympärillä.

• Rakkaus ja intohimo: Rakastava asenne yleisöä kohtaan, rakkaus musiikkiin ja halu luoda unohtumattomia kokemuksia olivat esitysten ydin.

• Periksiantamattomuus: Tämän tason ylläpitäminen vaati melkoista sisua. Harjoituksiin hän suhtautui samalla vakavuudella kuin konsertteihinkin.

On myös paikallaan antaa hänelle tunnustusta siitä aidosta kunnioituksesta, jota hän osoitti nuorempaa muusikkosukupolvea kohtaan. Hän lainasi muun muassa Paul Simonin, Beatlesin ja Bob Dylanin tuotantoa omiin esityksiinsä. Hänelle nämä muusikot eivät olleet kilpailijoita tai uhkatekijöitä. Hän arvosti heidän luovuuttaan ja muokkasi teokset omaan ohjelmistoonsa sopiviksi.

Tämä osoittaa harvinaislaatuista avoimuutta. Hänellä oli selvästi hallussaan ainekset, joita mestarin leipomiseen tarvitaan.

Jos ajattelemme hänen lyhyen elämänsä viimeisiä vaiheita, esiin nousee kuitenkin yksi puuttuva tekijä: kestävä pohja. Liekö hän riittävästi ajatellut, minkä hinnan joutuu maksamaan antaessaan kaikkensa toisille?